Ahdistus ulos, demonit sisään
Ihmisen on joskus harrastettava ulkona käymistä. Ei siis bilettämistä, vaan ihan sitä, että poistuu kotoaan. En ole lainkaan ulkoilmaihminen, mutta jotain liikuntaakin pitäisi harrastaa, vaikka hetki meneekin vielä siihen, että juoksisin kymmenen kilometriä päivässä. Toistaiseksi olen tyytynyt noin viiden kilometrin mutkitteleviin kävelylenkkeihin. Jotka kuluvat mukavasti tunnissa, kun kuuntelen uutta äänikirjaa.
Olen aiemmin kirjoittanut Marko Hautalan Torajyvistä, ja kuinka olin jokseenkin pettynyt kyseiseen teokseen. Samalla mainitsin kuitenkin, että haluan antaa kirjailijalle uuden mahdollisuuden tehdä minuun vaikutus. Ja Isä Malakain silmät onnistui siinä.
Marko Hautala: Isä Malakain silmät - riivaustarina (2017)
Tarina on jaettu kymmeneen osaan, jotka yhteensä kestävät n. 10-11 tuntia. Isä Malakain silmät on kirjoitettu Storytel-palvelua varten ja on näin ollen tarjolla ainoastaan äänikirjamuotona. Erilaista formaattia varten kirjoittamisessa on varmasti ollut omat haasteensa: normaalisti ei ainakaan oman kokemukseni mukaan tarvitse kauheasti miettiä, miltä teksti kuulostaa ääneen luettuna. Could be just me, though.
Isä Malakain silmät kertoo Anton Laviosta, jonkin sortin sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivästä miehestä, joka saa apua yllättävältä taholta: lapsuudenystävän häissä hän törmää lukiotoveriinsa Nikiin, menestyneeseen muusikkoon, joka kertoo hänelle Isä Malakaista. Entisestä papista, joka perusmanaamisen sijaan manaa demoneita sisään kohteisiinsa. Demonit boostaavat mukavasti itsetuntostatseja, mutta sivuvaikutukset ovat kummallisia, ja niistä luopuminen ei välttämättä paranna tilannetta lainkaan. Päinvastoin käännettyä manausideaa ei ole tainnut aiemmin tulla vastaan: demonit päätyvät ihmisiin aivan muuta kautta. Niiden vaikutus myöskään harvemmin on yhtä "positiivinen" kuin tässä teoksessa. Kerrankin Antonilla on ideoita ja idioottivarmoja suunnitelmia sekä itsevarmuutta, joka häneltä on aiemmin puuttunut kokonaan. Mitä nyt illalla huoneessa näkyy kummallisia monijalkaisia ja hohtavasilmäisiä otuuksia ja persoona saa mulkvistisävyjä, pieni hinta. Ja mitä nyt kun demonit hetkeksi kaikkoavat, niiden takaisin saaminen vaatii jokseenkin hirvittäviä tekoja. Mutta mitä sitä ei tekisi sen eteen, että elämä sujuu ilman ahdistusta tai suuria vastoinkäymisiä.
Ikuisuusvalitukseni, joka nousi esiin etenkin Torajyviä lukiessa, on hahmot, joista on vaikea välittää lainkaan millään tavalla. Onneksi sama virhe ei toistunut. Anton on parhaimmillaan hyvinkin sympaattinen päähenkilö, johon varmasti monen on etenkin tämän heikkoina hetkinä helppo samaistua. Sitten on myös niitä hetkiä, kun mieli tekee hypätä tarinaan, käydä läpsäisemässä miestä ja käskeä lopettamaan perseily. Muu hahmokaarti on myös onnistunut, etenkin nimikkohahmo isä Malakai, jonka taustatarinaa kuuntelin erittäin keskittyneesti. Harmikseni heikoimmaksi merkittäväksi hahmoksi jää Siri, Antonin himojen kohde ja "ainoa nainen, jonka vuoksi Anton oli koskaan itkenyt". Toisaalta, koska tarina kulkee juuri Antonia seuraten, ehkä juuri tämän kapean näkökannan vuoksi Siri jää jokseenkin ohueksi.
Hautala kirjoittaa ja luo tunnelmaa taitavasti, ja onnistui siinä, missä harva muu kirjailija on aiemmin onnistunut: useamman kuin yhden kerran kuunnellessani voin pahoin. Ei, en kävele niin nopeasti, että se olisi johtunut liikuntasuorituksesta. Jotkut tarinat saattavat naurattaa tai itkettää, mutta harvat aiheuttavat niin epämukavaa fiilistä, että se kuvottaa fyysisesti. Ja ei, tämä ei ole paha asia, vaan päinvastoin merkki onnistumisesta. Eläytymistä parhaimmillaan. Tarinan tahti on myös sopiva, mitä kymmenosainen jako saattoi auttaa. Suurin valitukseni on ongelma, joka toistui myös Torajyvien kohdalla: loppu ei ole erityisen tyydyttävä. Tällä kertaa se tosin kuulostaa lievältä sequelbaitilta, mutta jostain syystä elän käsityksessä, jonka mukaan suomikirjailijat harvemmin harrastavat jatko-osia. Lukisin Isä Malakaista mielelläni lisää.
Jostain syystä kuunnellessani välillä mielessäni välähteli ajatus, että en kuulu tekstin kohderyhmään. Kävin mielenkiinnosta vilkaisemassa, mitä Hautalalla itsellään on sanottavana Isä Malakain silmistä, ja osuinkin jossain määrin oikeaan: nähtävästi häntä pyydettiin kirjoittamaan nuoriin miehiin vetoava tarina. Tarkemmin ajatellen tekstistä on helposti poimittavissa paljon vivahteita, jotka keskittyvät miehisyyden ongelmiin ja pimeään puoleen. Kenties moni mies pystyy samaistumaan muun muassa yhtäkkisiin väkivaltaisiin impulsseihin, joiden kuvailut ovat mielestäni erittäin onnistuneita. Tästä aiheesta saisi varmasti kirjoitettua kattavammankin analyysin, mutta se taitaa jäädä jonkun muun tehtäväksi.
Olen aiemmin kirjoittanut Marko Hautalan Torajyvistä, ja kuinka olin jokseenkin pettynyt kyseiseen teokseen. Samalla mainitsin kuitenkin, että haluan antaa kirjailijalle uuden mahdollisuuden tehdä minuun vaikutus. Ja Isä Malakain silmät onnistui siinä.
Marko Hautala: Isä Malakain silmät - riivaustarina (2017)
Tarina on jaettu kymmeneen osaan, jotka yhteensä kestävät n. 10-11 tuntia. Isä Malakain silmät on kirjoitettu Storytel-palvelua varten ja on näin ollen tarjolla ainoastaan äänikirjamuotona. Erilaista formaattia varten kirjoittamisessa on varmasti ollut omat haasteensa: normaalisti ei ainakaan oman kokemukseni mukaan tarvitse kauheasti miettiä, miltä teksti kuulostaa ääneen luettuna. Could be just me, though.
Isä Malakain silmät kertoo Anton Laviosta, jonkin sortin sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivästä miehestä, joka saa apua yllättävältä taholta: lapsuudenystävän häissä hän törmää lukiotoveriinsa Nikiin, menestyneeseen muusikkoon, joka kertoo hänelle Isä Malakaista. Entisestä papista, joka perusmanaamisen sijaan manaa demoneita sisään kohteisiinsa. Demonit boostaavat mukavasti itsetuntostatseja, mutta sivuvaikutukset ovat kummallisia, ja niistä luopuminen ei välttämättä paranna tilannetta lainkaan. Päinvastoin käännettyä manausideaa ei ole tainnut aiemmin tulla vastaan: demonit päätyvät ihmisiin aivan muuta kautta. Niiden vaikutus myöskään harvemmin on yhtä "positiivinen" kuin tässä teoksessa. Kerrankin Antonilla on ideoita ja idioottivarmoja suunnitelmia sekä itsevarmuutta, joka häneltä on aiemmin puuttunut kokonaan. Mitä nyt illalla huoneessa näkyy kummallisia monijalkaisia ja hohtavasilmäisiä otuuksia ja persoona saa mulkvistisävyjä, pieni hinta. Ja mitä nyt kun demonit hetkeksi kaikkoavat, niiden takaisin saaminen vaatii jokseenkin hirvittäviä tekoja. Mutta mitä sitä ei tekisi sen eteen, että elämä sujuu ilman ahdistusta tai suuria vastoinkäymisiä.
Ikuisuusvalitukseni, joka nousi esiin etenkin Torajyviä lukiessa, on hahmot, joista on vaikea välittää lainkaan millään tavalla. Onneksi sama virhe ei toistunut. Anton on parhaimmillaan hyvinkin sympaattinen päähenkilö, johon varmasti monen on etenkin tämän heikkoina hetkinä helppo samaistua. Sitten on myös niitä hetkiä, kun mieli tekee hypätä tarinaan, käydä läpsäisemässä miestä ja käskeä lopettamaan perseily. Muu hahmokaarti on myös onnistunut, etenkin nimikkohahmo isä Malakai, jonka taustatarinaa kuuntelin erittäin keskittyneesti. Harmikseni heikoimmaksi merkittäväksi hahmoksi jää Siri, Antonin himojen kohde ja "ainoa nainen, jonka vuoksi Anton oli koskaan itkenyt". Toisaalta, koska tarina kulkee juuri Antonia seuraten, ehkä juuri tämän kapean näkökannan vuoksi Siri jää jokseenkin ohueksi.
Hautala kirjoittaa ja luo tunnelmaa taitavasti, ja onnistui siinä, missä harva muu kirjailija on aiemmin onnistunut: useamman kuin yhden kerran kuunnellessani voin pahoin. Ei, en kävele niin nopeasti, että se olisi johtunut liikuntasuorituksesta. Jotkut tarinat saattavat naurattaa tai itkettää, mutta harvat aiheuttavat niin epämukavaa fiilistä, että se kuvottaa fyysisesti. Ja ei, tämä ei ole paha asia, vaan päinvastoin merkki onnistumisesta. Eläytymistä parhaimmillaan. Tarinan tahti on myös sopiva, mitä kymmenosainen jako saattoi auttaa. Suurin valitukseni on ongelma, joka toistui myös Torajyvien kohdalla: loppu ei ole erityisen tyydyttävä. Tällä kertaa se tosin kuulostaa lievältä sequelbaitilta, mutta jostain syystä elän käsityksessä, jonka mukaan suomikirjailijat harvemmin harrastavat jatko-osia. Lukisin Isä Malakaista mielelläni lisää.
Jostain syystä kuunnellessani välillä mielessäni välähteli ajatus, että en kuulu tekstin kohderyhmään. Kävin mielenkiinnosta vilkaisemassa, mitä Hautalalla itsellään on sanottavana Isä Malakain silmistä, ja osuinkin jossain määrin oikeaan: nähtävästi häntä pyydettiin kirjoittamaan nuoriin miehiin vetoava tarina. Tarkemmin ajatellen tekstistä on helposti poimittavissa paljon vivahteita, jotka keskittyvät miehisyyden ongelmiin ja pimeään puoleen. Kenties moni mies pystyy samaistumaan muun muassa yhtäkkisiin väkivaltaisiin impulsseihin, joiden kuvailut ovat mielestäni erittäin onnistuneita. Tästä aiheesta saisi varmasti kirjoitettua kattavammankin analyysin, mutta se taitaa jäädä jonkun muun tehtäväksi.
Ei kommentteja:
Jos on sanomista, sano asiallisesti.