Lumikko ja kummittelevat twiitit

Olen huomannut viime aikoina lukulistalleni putkahtelevan kirjoja, jotka ovat ilmestyneet sinne siitä syystä, että niiden kirjoittaja on onnistunut kiinnittämään huomioni. Muun muassa Worldcon aiheutti tätä, tutustuin paneelikeskusteluja seuratessani useaan YA-kirjailijaan, joiden teoksia olen ryhtynyt metsästämään. Laura Lamin False Hearts odottaa kirjahyllyni päällä, että aloittaisin sen. Ehkä seuraavaksi onkin sen vuoro. Sosiaalinen media pahentaa asiaa entisestään, tunnen melkein syyllisyyttä, etten ole vielä ehtinyt lukemaan ainuttakaan Tommi Kinnusen teosta. Lisäsin Neljäntienristeyksen jo Storytel-hyllyyn odottamaan.

Kuitenkin, tein vastikään huomion, että Pasi Ilmari Jääskeläinen on kummitellut Twitter-feedilläni ajoittain jo jonkin aikaa. Jopa niin paljon, että lopulta oli pakko tarttua johonkin hänen kirjoistaan. Hyvä vinkki kaikille lukijakunnan kasvua toivoville kirjailijoille: pitäkää huoli, että aina tasaisin väliajoin päädytte ihmisten somefeedeille. Valikoin ensimmäisen, joka tuli Storytelissä vastaan, ja vuorottelin e- ja äänikirjan välillä.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (2006)
322 s.

Esittelyteksti onnistuu olemaan jopa houkutteleva. Jäniksenselän kaupungissa - harrastajakirjoittajan unelmassa, kirjoitusaktiviteettejä riittää ja seudulla asuu huippukirjailijoita - äidinkielen sijaisopettaja Ella Milana huomaa virheen Dostojevskin klassikkoteoksessa. Kirjastonhoitaja takavarikoi "saastuneen" teoksen välittömästi. Pian Ella saa viallisen teoksen lisäksi muuta mietittävää: mystinen ja legendaarinen Laura Lumikko, Jäniksenselän kuuluisa lastenkirjailija, huomaa hänen novellinsa ja kutsuu hänet vuosikymmeniä sitten perustamaansa Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuraan. Seura on kasvattanut ennestään yhdeksän tunnettua kirjailijaa, viimeistä jäsentä on odotettu vuosia. Ellan on määrä tavata kirjailijatar tämän järjestämissä juhlissa. Vaan ei tietenkään - Laura Lumikko katoaa kesken juhlien jäljettömiin, jättäen tilalle ainoastaan mysteerin. Ella tutustuu muihin Seuran kirjailijoihin ja näiden keskinäiseen Peliin - ja alkaa tehdä tutkimusta Lumikosta, Seurasta ja sen mystisestä edellisestä kymmenennestä jäsenestä.

Ihan ensimmäinen vaikutelmani, kun aloin lukemaan meni kutakuinkin näin: okei, päähenkilö on tässä... ja aloittaa kuvaamalla viallisia munasarjojaan ja "maalauksellisia nännejään". No nyt on kyllä niin Mieskirjailijan™ kuvaus. Luojan kiitos tämä loppui nopeasti, vaikka ajoin putkahtikin uudestaan esille. Eikä pilannut loppua kirjaa. Joka nimittäin oli... noh, aika hyvä.

Välillä itse kirjoittaessani mietin joidenkin virkkeiden kohdalla, lipsunko liikaa purppuraproosan puolelle. Sitten luen julkaistuja, kiiteltyjä ja toisinaan jopa omasta mielestäni hyviä kirjoja ja totean, että ehkei minulla vielä ole hätää. Jääskeläisen teksti on paikoitellen aika kiemuraista, mutta ei niin valtavasti, että siihen eksyisi. En tiedä, johtuiko se Storytelin e-kirjaformaatista, joka ei mahdollisesti näytä selkeitä kappalejakoja, mutta välillä lukiessani hämmennyin näkökulmanvaihdoksista keskellä lukua. Itse tarinan rytmitystä ne eivät kuitenkaan haitanneet.

Tarina mysteereineen on todella mielenkiintoinen, ja pidin Ellan tavasta pohtia asioita myös tutkimusnäkökulmasta - melkein huolestuttavaa, että pidin niin paljon kohdasta, jossa hänen graduaan siteerataan. Rakastan hahmoanalyysejä, vaikka ne kertoisivatkin fiktiivisten lastenkirjojen hahmoista. Etukäteen tiesin tietenkin jo sen, mitä on tiedettävä melkein kaikesta kirjallisuudesta, joka on joskus luokiteltu maagiseksi realismiksi: älä odota, että mihinkään kysymyksiisi todella vastattaisiin tarinan aikana. Olisi sitä pitänyt odottaa, mutta enhän minä sitä lopussa enää muistanut ja jouduin pettymään. Ei sillä, viimeiset käänteet onnistuivat silti viihdyttämään ja itse asiassa huvittamaan aika tavalla, mutta jäljelle jääneiden mysteerien ratkaisut ovat ainoastaan omien headcanonieni varassa.

Vaikka osa mysteereistä jääkin auki, tarjoaa teos korvaukseksi Peliä, jota Seuran jäsenet pelaavat keskenään. Karmiva, jokseenkin perverssi ja aika varmasti laiton Peli ja siihen liitännäinen vuotaminen jatkuu läpi tarinan ja harvoin viime aikoina olen uponnut kuuntelemaan jotain niin tiiviisti - nämä pitkät monologit sopivat äänikirjamuotoon harvinaisen hyvin.

Jäniksenselän pikkukaupunki on muuten aivan ihana miljöö - siitä huolimatta, että kaikki pikkukaupunkikuvaukset vääntyvät väistämättä mielessäni kauniimmaksi versioksi entisestä kotikaupungistani, jonka joitakin osia ei voi parhaalla tahdollakaan kovin näteiksi kutsua. Jänisteemaiset nimeämiset sekä tapa, jolla Laura Lumikko, seudun suuri julkkis, ja Seuran kirjailijat on nostettu esiin, on älyttömän hauskaa luettavaa. Koska jos pikkukaupungista nousee esiin joku oikeasti kuuluisa, siitähän muuten muistutetaan joka paikassa. Lumikko itse näyttäytyy tarinassa tuskin lainkaan, mutta silti hänkin tulee tutuksi muiden kertomusten kautta, mikä sopii yhteen tämän lähes myyttisen maineen kanssa.

Entä hahmosynti, josta tulen varmasti joka ikisessä postauksessa muistuttamaan? Saatoin ilokseni todeta, että Lumikko ja yhdeksän muuta ei sorru syntiin. Vaikka joistakin hahmoista olisin halunnut kuulla paljon enemmän - Seuran kaikkia kirjailijoita ei ehditä käsittelemään kunnolla, ne, joita seurataan sekä päähenkilö Ella on kirjoitettu kiinnostaviksi, ja he tuntuvat henkilöiltä, joskin erittäin omituisilta sellaisilta. Liekö taustalla hieman itseironiaa, kirjailijat ovat aina helvetin outoja ihmisiä ja mitä näitä on.

Lukisin Jääskeläisen tekstiä uudestaan.