Punavalkomusta kuin Berliinin lippu
Storytel-kokeilun loppu lähestyi uhkaavasti ja vielä en ole valmis sijoittamaan rajattuja varojani kuukausimaksuun. Katsellaan kuun alussa uudestaan. Kuitenkin se sai kiireesti lukemaan loppuun yhden trilogian.
Suomalainen young adult -kirjallisuus. Välillä olen kokenut, ettei sitä oikein ole olemassa, tai sitten se on genrenä yltiömarginaalissa. Kirjastojen ja kirjakauppojen nuortenkirjahyllyyn ängetään vierekkäin kirjoja, jotka on tarkoitettu 10-vuotiaille ja sitten ne, joiden kohdeyleisönä pidetään yläaste- ja lukioikäisiä. Young adult pitäisi minusta aina sijoittaa omaan hyllyynsä - se saattaisi muun muassa innostaa tavoiteltua yleisöä tarttumaan niihin kirjoihin.
Helsingin Worldconissa kuulin eräässä paneelissa (Asexuality in YA literature) kustannuspuolen edustajalta, että todellisuudessa young adult -kirjallisuuden suurimmat kuluttajat ovat nuorten sijaan aikuiset naiset. Joihin itsekin kuukauden sisään kuulun, koska tunnetusti 21 vuotta tarkoittaa, että on Aikuinen™. Toisaalta genre on viehättänyt minua vähintään siitä asti, kun saavutin tavoiteyleisön ikähaarukan alarajan. Joten tartutaanpa suomalaiseen edustajaan.
Salla Simukka: Punainen kuin veri (2013)
264 s.
Olen törmännyt niin kaupoissa kuin kirjastoissa Lumikki-trilogiaan monen vuoden ajan, mutta koskaan aiemmin en ole päätynyt edes yrittämään sen lukemista. Jos ihan rehellisiä ollaan, takakansiteksti ei ole minun makuuni tarpeeksi vetävä. Storytelin valikoimaa selatessani päädyin kokeilemaan viimein ensimmäistä osaa äänikirjan muodossa, mutta Anna Saksman lukee sen verran monotonisesti, että päädyin vaihtamaan kiireesti e-kirjaan.
Punainen kuin veri alkaa Lumikin löytäessä lukionsa pimiöstä kasan kuivumassa olleita seteleitä, ja selvittää muutamien kanssaopiskelijoiden sotkeutuneen huumerahoihin. Vasten tahtoaan hänet vedetään mukaan. Tai no, toisaalta Lumikki on itse myös hyvin utelias selvittämään, mitä on tapahtunut, vaikka onkin vannonut olla sekaantumatta muiden asioihin.
Simukan teksti antaa itselleni toivoa ensimmäiseksi siinä muodossa, etten koe itseäni enää riittämättömäksi, kun huomaan kirjoittavani niin tiiviisti, etten saa tarinaa venytettyä edes kolmeensataan sivuun. Kaikki kolme osaa ovat hyvin tiivistahtisia ja ne lukee nopeasti. Juuri kaltaiselleni kärsimättömälle lukijalle sopivia.
Olen jatkuvasti raivoamassa siitä, kuinka Aikuisten Kirjallisuudessa™ liian moni kirjailija sortuu inhokkivirheeseeni: hahmot eivät tunnu kunnon hahmoilta, joista voisi välittää, vaan turhilta juonenkuljetusvälineiltä. Toisaalta nuortenkirjojen päähenkilöissä taas on omat sudenkuoppansa: mahdollisuus siihen, että tämä on liian naiivi tai liian angstinen on pelottavan suuri. Etenkin tätä ensimmäistä osaa lukiessa pelkäsin, että Lumikki Andersson kaatuu jälkimmäiseen kategoriaan. Onneksi olin väärässä.
Alkuun en ollut ihan varma, pidänkö Lumikista vai en, mutta vähitellen jo ensimmäisen kirjan aikana huomasin välittäväni hänestä. Koulukiusauksesta kärsinyt, omilleen muuttanut ja matalaa profiilia pitävä tyttö osoittautuu tarpeeksi samaistuttavaksi. Turha tuomitsevuus etenkin ensimmäisen kirjan puolella vähän ärsyttää, mutta vähitellen Lumikki kasvaa siitäkin ulos. Arvostelujen perusteella Lumikkia on vertailtu etenkin Millenium-sarjan Lisbeth Salanderiin. Jäin hetkeksi itse pohtimaan hahmojen yhtäläisyyksiä ja tulin tulokseen, että en ole samaa mieltä: Lumikki on sosiaalisesti paljon taitavampi ja ylipäätään "normaalimpi" nuori nainen kuin Lisbeth.
Punainen kuin veri kulkee ihanan nopeasti eteenpäin, juoni on sopivan jännittävä ja hyvin rakennettu, asettaen mysteereitä myös odottamaan seuraavia osia varten.
Salla Simukka: Valkea kuin lumi (2013)
237 s.
Sarjan toinen osa oli ainoa, jonka kuuntelin kokonaan äänikirjana. Ei ihme, että sen kanssa meni eniten aikaa. Toisaalta ei haittaa, sillä huomasin pitäväni tästä ehkä eniten kokonaisuutena.
Valkea kuin lumi on aavistuksen hidastempoisempi kuin edeltäjänsä - siitä huolimatta, että on myös hieman lyhyempi - mutta juoni on jälleen rakennettu erittäin mielenkiintoiseksi. Lumikki seikkailee tällä kertaa Prahassa. Ensin turistina, mutta tilanne muuttuu välittömästi, kun häntä lähestyy hämärään "perheeseen" kuuluva nainen, joka väittää olevansa hänen siskonsa. Juttuun sotkeutuu myös parikymppinen toimittaja, ja Lumikki alkaa selvittää ennen kaikkea oman perheensä salaisuuksia.
Tässä osassa on ehdottomasti parhaat sivuhahmot - Lumikkia alussa lähestynyt Zelenka ja toimittaja Jiři onnistuvat olemaan kiinnostavia ja huomattavasti mieleenpainuvampia kuin ensimmäisen osan kanssaseikkailijat. Myös ensimmäisessä osassa erittäin hämärästi sivutusta Lumikin entisestä seurustelukumppanista selviää uusia asioita - koin muuten voitonhetkiä keksiessäni etukäteen, että kyseessä on transjätkä, ennen kuin kirja sen vahvisti.
En ole Prahassa koskaan käynyt, mutta Simukka kuvailee kaupunkia tavalla, joka on helppo kuvitella mielessäkin. Pidin toisen osan mysteeristä ja juonenkäänteistä vähän enemmän kuin ensimmäisen, saattaa johtua kiinnostuksestani kultteihin. Aivan yhtä hyvin kirjoitettu kuin ensimmäinenkin.
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu (2014)
192 s.
Päätösosa, Musta kuin eebenpuu, on kolmesta kirjasta lyhin, taisin lukea tämän vain reilussa tunnissa. En olisi koskaan uskonut sanovani, että jokin tarina kulkee liian nopeasti, mutta ehkä se jäi vaivaamaan tässä, ja siksi pidänkin viimeistä osaa sarjan heikoimpana. Harmi, sillä sen idea on kaikkein karmivin.
Lumikki on palannut Tampereelle jatkamaan koulua ja hänet on myös nakitettu modernin Lumikki-näytelmän pääosaan. Kuvauksesta päätellen kyseessä on näytelmä, jonka näkemisestä maksaisin itsekin mielelläni. Lumikki on myös alkanut seurustella vastanäyttelijän kanssa, mutta myös aiemmin mainittu ex-poikaystävä ilmestyy takaisin kuvioihin. Lisäksi joku on ryhtynyt stalkkaamaan ja uhkailemaan Lumikkia, ja tuntuu tietävän tämän menneisyydestä paljon enemmän kuin Lumikki itse.
Juuri tämän takia tarinan lyhyys jäi vähän harmittamaan: stalkkausideaa olisi voinut viedä pidemmälle ja olisin mielelläni lukenut siitä lisää. Kuitenkin myös viimeinen osa on taitavasti kirjoitettu. Kaikkia kirjoja vaivaa ajoittain tarpeeton purppuraproosa, josta tulee sama fiilis kuin itselläni usein kirjoittaessa: oikeaa sisältöä ei ole tarpeeksi, joten pitää vähän täyttää jollain. Annan tämän helposti anteeksi, koska kyseessä on myös oma syntini.
Yllätyin myös toisessa ja kolmannessa kirjassa mukaan hiipineestä erotiikkavivahteesta, etenkin toisessa kirjassa en todellakaan odottanut sitä kävellessäni ympäri pimeää kaupunkia. Mielessäni kävivät lukemani tumblr-keskustelut siitä, kuuluuko seksuaalinen sisältö ylipäätään ya-kirjallisuuteen (koska amerikkalaiset saavat hepulin heti, kun teinit puuhaavat yhtään mitään pussailua intensiivisempää). Koska suomi on hyvin epäseksikäs kieli, oli minulla useampi syy olla skeptinen. Kuitenkaan en kokenut eroottista sävyä joissakin kirjojen kohtauksissa mauttomaksi, oikeastaan se sopi sinne aika hyvin. Sekä teki viimeisestä osasta vielä hieman karmivamman.
Loppuarvioina kuvailisin Lumikki-trilogiaa nopealukuiseksi, mielenkiintoiseksi ja synkkäsävyiseksi, mutta ei kuitenkaan kurjuudella tai synkkyydellä mässäileväksi (miinus muutama kohta ensimmäisestä kirjasta). Suomi-YA:lla on toivoa.
Suomalainen young adult -kirjallisuus. Välillä olen kokenut, ettei sitä oikein ole olemassa, tai sitten se on genrenä yltiömarginaalissa. Kirjastojen ja kirjakauppojen nuortenkirjahyllyyn ängetään vierekkäin kirjoja, jotka on tarkoitettu 10-vuotiaille ja sitten ne, joiden kohdeyleisönä pidetään yläaste- ja lukioikäisiä. Young adult pitäisi minusta aina sijoittaa omaan hyllyynsä - se saattaisi muun muassa innostaa tavoiteltua yleisöä tarttumaan niihin kirjoihin.
Helsingin Worldconissa kuulin eräässä paneelissa (Asexuality in YA literature) kustannuspuolen edustajalta, että todellisuudessa young adult -kirjallisuuden suurimmat kuluttajat ovat nuorten sijaan aikuiset naiset. Joihin itsekin kuukauden sisään kuulun, koska tunnetusti 21 vuotta tarkoittaa, että on Aikuinen™. Toisaalta genre on viehättänyt minua vähintään siitä asti, kun saavutin tavoiteyleisön ikähaarukan alarajan. Joten tartutaanpa suomalaiseen edustajaan.
Salla Simukka: Punainen kuin veri (2013)
264 s.
Olen törmännyt niin kaupoissa kuin kirjastoissa Lumikki-trilogiaan monen vuoden ajan, mutta koskaan aiemmin en ole päätynyt edes yrittämään sen lukemista. Jos ihan rehellisiä ollaan, takakansiteksti ei ole minun makuuni tarpeeksi vetävä. Storytelin valikoimaa selatessani päädyin kokeilemaan viimein ensimmäistä osaa äänikirjan muodossa, mutta Anna Saksman lukee sen verran monotonisesti, että päädyin vaihtamaan kiireesti e-kirjaan.
Punainen kuin veri alkaa Lumikin löytäessä lukionsa pimiöstä kasan kuivumassa olleita seteleitä, ja selvittää muutamien kanssaopiskelijoiden sotkeutuneen huumerahoihin. Vasten tahtoaan hänet vedetään mukaan. Tai no, toisaalta Lumikki on itse myös hyvin utelias selvittämään, mitä on tapahtunut, vaikka onkin vannonut olla sekaantumatta muiden asioihin.
Simukan teksti antaa itselleni toivoa ensimmäiseksi siinä muodossa, etten koe itseäni enää riittämättömäksi, kun huomaan kirjoittavani niin tiiviisti, etten saa tarinaa venytettyä edes kolmeensataan sivuun. Kaikki kolme osaa ovat hyvin tiivistahtisia ja ne lukee nopeasti. Juuri kaltaiselleni kärsimättömälle lukijalle sopivia.
Olen jatkuvasti raivoamassa siitä, kuinka Aikuisten Kirjallisuudessa™ liian moni kirjailija sortuu inhokkivirheeseeni: hahmot eivät tunnu kunnon hahmoilta, joista voisi välittää, vaan turhilta juonenkuljetusvälineiltä. Toisaalta nuortenkirjojen päähenkilöissä taas on omat sudenkuoppansa: mahdollisuus siihen, että tämä on liian naiivi tai liian angstinen on pelottavan suuri. Etenkin tätä ensimmäistä osaa lukiessa pelkäsin, että Lumikki Andersson kaatuu jälkimmäiseen kategoriaan. Onneksi olin väärässä.
Alkuun en ollut ihan varma, pidänkö Lumikista vai en, mutta vähitellen jo ensimmäisen kirjan aikana huomasin välittäväni hänestä. Koulukiusauksesta kärsinyt, omilleen muuttanut ja matalaa profiilia pitävä tyttö osoittautuu tarpeeksi samaistuttavaksi. Turha tuomitsevuus etenkin ensimmäisen kirjan puolella vähän ärsyttää, mutta vähitellen Lumikki kasvaa siitäkin ulos. Arvostelujen perusteella Lumikkia on vertailtu etenkin Millenium-sarjan Lisbeth Salanderiin. Jäin hetkeksi itse pohtimaan hahmojen yhtäläisyyksiä ja tulin tulokseen, että en ole samaa mieltä: Lumikki on sosiaalisesti paljon taitavampi ja ylipäätään "normaalimpi" nuori nainen kuin Lisbeth.
Punainen kuin veri kulkee ihanan nopeasti eteenpäin, juoni on sopivan jännittävä ja hyvin rakennettu, asettaen mysteereitä myös odottamaan seuraavia osia varten.
237 s.
Sarjan toinen osa oli ainoa, jonka kuuntelin kokonaan äänikirjana. Ei ihme, että sen kanssa meni eniten aikaa. Toisaalta ei haittaa, sillä huomasin pitäväni tästä ehkä eniten kokonaisuutena.
Valkea kuin lumi on aavistuksen hidastempoisempi kuin edeltäjänsä - siitä huolimatta, että on myös hieman lyhyempi - mutta juoni on jälleen rakennettu erittäin mielenkiintoiseksi. Lumikki seikkailee tällä kertaa Prahassa. Ensin turistina, mutta tilanne muuttuu välittömästi, kun häntä lähestyy hämärään "perheeseen" kuuluva nainen, joka väittää olevansa hänen siskonsa. Juttuun sotkeutuu myös parikymppinen toimittaja, ja Lumikki alkaa selvittää ennen kaikkea oman perheensä salaisuuksia.
Tässä osassa on ehdottomasti parhaat sivuhahmot - Lumikkia alussa lähestynyt Zelenka ja toimittaja Jiři onnistuvat olemaan kiinnostavia ja huomattavasti mieleenpainuvampia kuin ensimmäisen osan kanssaseikkailijat. Myös ensimmäisessä osassa erittäin hämärästi sivutusta Lumikin entisestä seurustelukumppanista selviää uusia asioita - koin muuten voitonhetkiä keksiessäni etukäteen, että kyseessä on transjätkä, ennen kuin kirja sen vahvisti.
En ole Prahassa koskaan käynyt, mutta Simukka kuvailee kaupunkia tavalla, joka on helppo kuvitella mielessäkin. Pidin toisen osan mysteeristä ja juonenkäänteistä vähän enemmän kuin ensimmäisen, saattaa johtua kiinnostuksestani kultteihin. Aivan yhtä hyvin kirjoitettu kuin ensimmäinenkin.
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu (2014)
192 s.
Päätösosa, Musta kuin eebenpuu, on kolmesta kirjasta lyhin, taisin lukea tämän vain reilussa tunnissa. En olisi koskaan uskonut sanovani, että jokin tarina kulkee liian nopeasti, mutta ehkä se jäi vaivaamaan tässä, ja siksi pidänkin viimeistä osaa sarjan heikoimpana. Harmi, sillä sen idea on kaikkein karmivin.
Lumikki on palannut Tampereelle jatkamaan koulua ja hänet on myös nakitettu modernin Lumikki-näytelmän pääosaan. Kuvauksesta päätellen kyseessä on näytelmä, jonka näkemisestä maksaisin itsekin mielelläni. Lumikki on myös alkanut seurustella vastanäyttelijän kanssa, mutta myös aiemmin mainittu ex-poikaystävä ilmestyy takaisin kuvioihin. Lisäksi joku on ryhtynyt stalkkaamaan ja uhkailemaan Lumikkia, ja tuntuu tietävän tämän menneisyydestä paljon enemmän kuin Lumikki itse.
Juuri tämän takia tarinan lyhyys jäi vähän harmittamaan: stalkkausideaa olisi voinut viedä pidemmälle ja olisin mielelläni lukenut siitä lisää. Kuitenkin myös viimeinen osa on taitavasti kirjoitettu. Kaikkia kirjoja vaivaa ajoittain tarpeeton purppuraproosa, josta tulee sama fiilis kuin itselläni usein kirjoittaessa: oikeaa sisältöä ei ole tarpeeksi, joten pitää vähän täyttää jollain. Annan tämän helposti anteeksi, koska kyseessä on myös oma syntini.
Yllätyin myös toisessa ja kolmannessa kirjassa mukaan hiipineestä erotiikkavivahteesta, etenkin toisessa kirjassa en todellakaan odottanut sitä kävellessäni ympäri pimeää kaupunkia. Mielessäni kävivät lukemani tumblr-keskustelut siitä, kuuluuko seksuaalinen sisältö ylipäätään ya-kirjallisuuteen (koska amerikkalaiset saavat hepulin heti, kun teinit puuhaavat yhtään mitään pussailua intensiivisempää). Koska suomi on hyvin epäseksikäs kieli, oli minulla useampi syy olla skeptinen. Kuitenkaan en kokenut eroottista sävyä joissakin kirjojen kohtauksissa mauttomaksi, oikeastaan se sopi sinne aika hyvin. Sekä teki viimeisestä osasta vielä hieman karmivamman.
Loppuarvioina kuvailisin Lumikki-trilogiaa nopealukuiseksi, mielenkiintoiseksi ja synkkäsävyiseksi, mutta ei kuitenkaan kurjuudella tai synkkyydellä mässäileväksi (miinus muutama kohta ensimmäisestä kirjasta). Suomi-YA:lla on toivoa.
Ei kommentteja:
Jos on sanomista, sano asiallisesti.