Aikuislapsi uhraa keväisiä jumalia tuhoon
Huomaan, että olen entistä vahvemmin luisumassa siihen suuntaan, että hölisen populaarikulttuurista, usein jonkinlaisen "arvostelun" muodossa.
Jotain niin ihmeellistä on viime aikoina tapahtunut, että olen saanut viimeisteltyä peräti kaksi kirjaa parin päivän sisään - toinen niistä on ollut kesken melkein kaksi vuotta. Kai niistä voisi siis muutaman sanan raapustaa ja leikkiä kriitikkoa.
Aloitetaan sillä, joka viimeisteltiin ensin:
Juri Nummelin: Jumalten tuho (2012)
Tämä oli löytö, jonka tein vanhempien luona vieraillessa. Äiti siivosi kirjahyllystä monta matkalaukullista kirjoja pois ja kehotti poimimaan turvaan ne, jotka halusin itselleni. Jumalten tuho oli yksi niistä, ihan vain, koska Forssa mainittu. Olen aika varma, että se myös löytyi vanhempien kokoelmasta vain siitä syystä.
Pieni googlaus kertoo kirjailijan olevan pääasiassa tietoteoksiin suuntautunut, ja suurin osa tuotannosta näyttää keskittyvän pulp-kirjallisuuteen. Näin ollen kirjan tyylilaji, kummallinen scififantasiasplatterfest - ai helvetti, kuinka ihana sanayhdistelmä - ei yllätä lainkaan. Ensimmäinen kerta, kun sellaista päädyn lukemaan.
Jostain syystä yliluonnollinen sarjamurhaaja päättää paeta tyhjyydestä ja aloittaa teurastamisen kieltolain aikaisessa Forssassa. Kaikista paikoista Forssassa. Päähenkilö Tannerin lisäksi metsästysjoukkoon liittyvät muun muassa hyvin teknologisesti edistyneen Helvetin enkelit - ei, ei se moottoripyöräjengi, vaan ihan oikeasti Luciferin alaiset. Lisätään vähän sisällissodan jälkipuintia ja vittumainen Jumala, valmis. Tappaminen ja perkeleen ja saatanan viljely voi alkaa.
Ehkä päällimmäisin fiilis Jumalten tuhoa lukiessa voidaan tiivistää seuraavasti: okei, oli toi ihan huvittavaa, mutta mitä vittua? Suurin osa tekstistä on jonkin sortin tappamista tai groteskeja ruumiita, joiden perseestä löytyy sakset - aivan kuten harmittavan monella #euroviisut-tagin käyttäjällä Twitterissä. Tai sitten sitä, kun päähenkilö itkee vaimon tai viinan perään. Jep, Tanner edustaa yhtä maailman rasittavimmista päähenkilötyypeistä, joilla on onnistuttu pilaamaan melkein kaikki toimintaelokuvat: eronnut, alkoholisoitunut ja jatkuvan kiukkuinen poliisi. Jossain arvostelussa väitettiin tämän olevan parodia kyseisestä hahmotyypistä, mutta jos näin oli, se ei ollut kovin onnistunut. Tanner on kaikkea muuta kuin hauska ja tuntuu hahmona melkein turhalta. Ja melkein kukaan muu hahmoista ei jäänyt mieleen, ellei lasketa juuri näitä Helvetin enkeleitä. Abaddon ja Lucifer itse ovat kaikkein onnistuneimpia, ja melkein koko sen ajan, kun ensiksi mainittu on mukana, toivoin lukiessani, että Abaddon vain iskisi kaikki kanveesiin ja tarina lähtisi aivan eri suuntaan.
Taas huomaan olevani sitä mieltä, että kirjan universumissa on potentiaalia, mutta jälleen (varsin lyhyt) tarina keskittyy vääriin asioihin. Helvetin jengistä voisi helposti saada toimivan Netflix-sarjan mustalla komedialla.
Ja sitten seuraava, ikuisuuksia kestänyt odysseia - vaikka kirja itsessään on kaikkea muuta kuin pitkä.
K.K. Alongi: Kevätuhrit (2016)
Tähän tutustuminen tapahtui vähän mielenkiintoisella tavalla. Olin itse tämän nähtyäni kirjoittamassa Surmaa - muistaakseni vielä varsin alkuvaiheilla, kun mietin tämän julkaisuajankohtaa - kun kirjakaupassa pyöriessäni Kevätuhrit osui silmään. Ja sain melkein kohtauksen. Ei helvetti, joku muukin kirjoittaa apokalypsitavaraa, eihän se ole liian samanlainen? Tämä sattui sopivasti samoihin aikoihin syntymäpäiväni kanssa, joten pyysin kirjaa lahjaksi ja kävin tarkastamaan. No, ei ollut onneksi. Suurimpana erona apokalypsin tyyppi sekä se, että oman, uudelleenkirjoitusta odottavan tarinani hahmot ovat aavistuksen vanhempia, kun taas Kevätuhrien joukkio koostuu nuoremmista teineistä. Tämän jälkeen lukeminen venyikin lähes ikuisuusprojektiksi, kunnes viimein nyt päätin nykäistä tämän loppuun.
Tarina alkaa kuolemanaallon pyyhkäistessä Suomen/maailman yli, ja (melkein) kaikki ovat kuolleet. Aloitetaan 15-vuotiaan ongelmanuori Jaden näkökulmasta, kun hän herää pimeästä metrosta ja löytää vähitellen muita selviytyjiä, ensimmäisenä vastaan tulee samanikäinen Susette. Vähitellen kasvava joukko lähtee eteenpäin pois Helsingistä, pyrkien väistelemään seonneita ja vaarallisia ihmisiä sekä eläimiä.
Kevätuhrit on (taas) kirja, josta en osaa oikein sanoa, mitä mieltä olen. Siitä näkee selvästi, että kyseessä on trilogian aloitusosa. Viimeisellä kolmanneksella esiin tullut paljastus on kuitenkin jossain määrin mielenkiintoinen, jopa niin paljon, että vakavasti harkitsen seuraavien osien lukemista. Pohtiessani kirjan tapahtumia joudun kuitenkin kysymään, että tapahtuiko siinä oikeastaan paljoa? Oikea vastaus luultavasti on kyllä, mutta pitkät tauot lukemisessa ovat luultavasti pyyhkineet ne mielestäni. Tai sitten toiminta oli liian tasapaksua.
Hahmot ovat ehkä toistaiseksi vähän valjuja, mutta heissäkin on potentiaalia. Mutta miksi, oi miksi, selkeimmäksi päähenkilöksi on pitänyt nostaa heistä ärsyttävin? Jade on lähinnä raivostuttava angstaaja, joka ulisee vastaan periaatteesta. Ehkä huvittavinta on se, että mielenkiintoisimmaksi ja sympaattisimmaksi hahmoksi nousee Susette, sillä ainakin jo kirjan alkupuolella sain vaikutelman, että juuri tästä oli yritetty kirjoittaa ärsyttävää turhaketta. Hahmokehitystä on jo ensimmäisen kirjan aikana havaittavissa, ja hyvä niin. Tomi ja Oliver jäävät valjuiksi, toivon mukaan nämä kehittyvät myös, ja Sara ja Ali tulevat mukaan vasta niin lopussa, ettei näistä ehdi syntyä kunnon vaikutelmaa lainkaan. Kolmen kirjan kanssa niin voi tehdä, mutta yksittäistä teosta tarkastellessa se ei ole kovin hyvä ajatus.
Mitään kauhean yllättävää Kevätuhrit ei tarjoa, mutta tätä kirjoittaessa oikeasti haluan vilkaista jatko-osaa, ja toivon, että se yllättäisi positiivisesti.
Jotain niin ihmeellistä on viime aikoina tapahtunut, että olen saanut viimeisteltyä peräti kaksi kirjaa parin päivän sisään - toinen niistä on ollut kesken melkein kaksi vuotta. Kai niistä voisi siis muutaman sanan raapustaa ja leikkiä kriitikkoa.
Aloitetaan sillä, joka viimeisteltiin ensin:
Juri Nummelin: Jumalten tuho (2012)
Tämä oli löytö, jonka tein vanhempien luona vieraillessa. Äiti siivosi kirjahyllystä monta matkalaukullista kirjoja pois ja kehotti poimimaan turvaan ne, jotka halusin itselleni. Jumalten tuho oli yksi niistä, ihan vain, koska Forssa mainittu. Olen aika varma, että se myös löytyi vanhempien kokoelmasta vain siitä syystä.
Pieni googlaus kertoo kirjailijan olevan pääasiassa tietoteoksiin suuntautunut, ja suurin osa tuotannosta näyttää keskittyvän pulp-kirjallisuuteen. Näin ollen kirjan tyylilaji, kummallinen scififantasiasplatterfest - ai helvetti, kuinka ihana sanayhdistelmä - ei yllätä lainkaan. Ensimmäinen kerta, kun sellaista päädyn lukemaan.
Jostain syystä yliluonnollinen sarjamurhaaja päättää paeta tyhjyydestä ja aloittaa teurastamisen kieltolain aikaisessa Forssassa. Kaikista paikoista Forssassa. Päähenkilö Tannerin lisäksi metsästysjoukkoon liittyvät muun muassa hyvin teknologisesti edistyneen Helvetin enkelit - ei, ei se moottoripyöräjengi, vaan ihan oikeasti Luciferin alaiset. Lisätään vähän sisällissodan jälkipuintia ja vittumainen Jumala, valmis. Tappaminen ja perkeleen ja saatanan viljely voi alkaa.
Ehkä päällimmäisin fiilis Jumalten tuhoa lukiessa voidaan tiivistää seuraavasti: okei, oli toi ihan huvittavaa, mutta mitä vittua? Suurin osa tekstistä on jonkin sortin tappamista tai groteskeja ruumiita, joiden perseestä löytyy sakset - aivan kuten harmittavan monella #euroviisut-tagin käyttäjällä Twitterissä. Tai sitten sitä, kun päähenkilö itkee vaimon tai viinan perään. Jep, Tanner edustaa yhtä maailman rasittavimmista päähenkilötyypeistä, joilla on onnistuttu pilaamaan melkein kaikki toimintaelokuvat: eronnut, alkoholisoitunut ja jatkuvan kiukkuinen poliisi. Jossain arvostelussa väitettiin tämän olevan parodia kyseisestä hahmotyypistä, mutta jos näin oli, se ei ollut kovin onnistunut. Tanner on kaikkea muuta kuin hauska ja tuntuu hahmona melkein turhalta. Ja melkein kukaan muu hahmoista ei jäänyt mieleen, ellei lasketa juuri näitä Helvetin enkeleitä. Abaddon ja Lucifer itse ovat kaikkein onnistuneimpia, ja melkein koko sen ajan, kun ensiksi mainittu on mukana, toivoin lukiessani, että Abaddon vain iskisi kaikki kanveesiin ja tarina lähtisi aivan eri suuntaan.
Taas huomaan olevani sitä mieltä, että kirjan universumissa on potentiaalia, mutta jälleen (varsin lyhyt) tarina keskittyy vääriin asioihin. Helvetin jengistä voisi helposti saada toimivan Netflix-sarjan mustalla komedialla.
Ja sitten seuraava, ikuisuuksia kestänyt odysseia - vaikka kirja itsessään on kaikkea muuta kuin pitkä.
K.K. Alongi: Kevätuhrit (2016)
Tähän tutustuminen tapahtui vähän mielenkiintoisella tavalla. Olin itse tämän nähtyäni kirjoittamassa Surmaa - muistaakseni vielä varsin alkuvaiheilla, kun mietin tämän julkaisuajankohtaa - kun kirjakaupassa pyöriessäni Kevätuhrit osui silmään. Ja sain melkein kohtauksen. Ei helvetti, joku muukin kirjoittaa apokalypsitavaraa, eihän se ole liian samanlainen? Tämä sattui sopivasti samoihin aikoihin syntymäpäiväni kanssa, joten pyysin kirjaa lahjaksi ja kävin tarkastamaan. No, ei ollut onneksi. Suurimpana erona apokalypsin tyyppi sekä se, että oman, uudelleenkirjoitusta odottavan tarinani hahmot ovat aavistuksen vanhempia, kun taas Kevätuhrien joukkio koostuu nuoremmista teineistä. Tämän jälkeen lukeminen venyikin lähes ikuisuusprojektiksi, kunnes viimein nyt päätin nykäistä tämän loppuun.
Tarina alkaa kuolemanaallon pyyhkäistessä Suomen/maailman yli, ja (melkein) kaikki ovat kuolleet. Aloitetaan 15-vuotiaan ongelmanuori Jaden näkökulmasta, kun hän herää pimeästä metrosta ja löytää vähitellen muita selviytyjiä, ensimmäisenä vastaan tulee samanikäinen Susette. Vähitellen kasvava joukko lähtee eteenpäin pois Helsingistä, pyrkien väistelemään seonneita ja vaarallisia ihmisiä sekä eläimiä.
Kevätuhrit on (taas) kirja, josta en osaa oikein sanoa, mitä mieltä olen. Siitä näkee selvästi, että kyseessä on trilogian aloitusosa. Viimeisellä kolmanneksella esiin tullut paljastus on kuitenkin jossain määrin mielenkiintoinen, jopa niin paljon, että vakavasti harkitsen seuraavien osien lukemista. Pohtiessani kirjan tapahtumia joudun kuitenkin kysymään, että tapahtuiko siinä oikeastaan paljoa? Oikea vastaus luultavasti on kyllä, mutta pitkät tauot lukemisessa ovat luultavasti pyyhkineet ne mielestäni. Tai sitten toiminta oli liian tasapaksua.
Hahmot ovat ehkä toistaiseksi vähän valjuja, mutta heissäkin on potentiaalia. Mutta miksi, oi miksi, selkeimmäksi päähenkilöksi on pitänyt nostaa heistä ärsyttävin? Jade on lähinnä raivostuttava angstaaja, joka ulisee vastaan periaatteesta. Ehkä huvittavinta on se, että mielenkiintoisimmaksi ja sympaattisimmaksi hahmoksi nousee Susette, sillä ainakin jo kirjan alkupuolella sain vaikutelman, että juuri tästä oli yritetty kirjoittaa ärsyttävää turhaketta. Hahmokehitystä on jo ensimmäisen kirjan aikana havaittavissa, ja hyvä niin. Tomi ja Oliver jäävät valjuiksi, toivon mukaan nämä kehittyvät myös, ja Sara ja Ali tulevat mukaan vasta niin lopussa, ettei näistä ehdi syntyä kunnon vaikutelmaa lainkaan. Kolmen kirjan kanssa niin voi tehdä, mutta yksittäistä teosta tarkastellessa se ei ole kovin hyvä ajatus.
Mitään kauhean yllättävää Kevätuhrit ei tarjoa, mutta tätä kirjoittaessa oikeasti haluan vilkaista jatko-osaa, ja toivon, että se yllättäisi positiivisesti.
Ei kommentteja:
Jos on sanomista, sano asiallisesti.