Varjoja torajyvien yllä
Näköjään olen oikeasti leikkimässä kirjabloggaajaa ihan kunnolla. Mutta koska tiivistäminen on bravuurini, ängetään tälläkin kertaa kaksi kirjaa samaan pakettiin. Ja kuinka sattuikaan, kummatkin luokitellaan kirjaston hyllyssä kauhuun.
Olen aina ajatellut, etten kestä kauhua kovin hyvin. Ainakaan elokuvissa. Olen vältellyt kauhuleffoja kuin krooninen siitepölyallergikko keväistä Etelä-Suomea. Inhoan ylipäätään yllätetyksi joutumista - tästä syystä minun iloani ei voi oikeastaan koskaan pilata kunnolla spoilereilla - ja vielä enemmän hyppypelotuksia. Gore ei myöskään ole juttuni ja yliluonnollinen tavara hirvittää erittäin herkästi.
Kuitenkin, koska olen huomannut taipuvani omassa kirjoituksessani pelottelun suuntaan, niin tekee hyvää myös tutustua tyylilajiin enemmän kuin pintaraapaisun verran. Kirjat sulatan helpommin kuin elokuvat - toisaalta vieressäni odottaa katselua myös eilen vuokrattu Get Out, jonka aion heti tämän kirjoittamisen jälkeen iskeä tietokoneeseen.
Valikoituja kauhukirjailijoita tässä postauksessa on tosiaan kaksi: toinen on suomalaisista kauhukirjailijoista tunnetuin, tai ainakin ainoa, jonka itse keksin (curse you, suomalaisen genrekirjallisuuden marginaalisuus), Marko Hautala. Ja toisena on vähän vanhempi, mutta sitäkin kuuluisampi H.P. Lovecraft. Josta aloitetaan.
H.P. Lovecraft: The Shadow Over Innsmouth / Varjo Innsmouthin yllä (1936)
2h 32min
Kyseinen teos sattui myös olemaan ensikosketukseni äänikirjojen kuunteluun, kun latasin viimein Storytelin ja aloitin ilmaisen kokeilun. Luultavasti tulen jatkamaan kirjojen kuuntelua jatkossakin, jokseenkin suolaisesta kuukausimaksusta huolimatta. Sen ansiosta olen viimeistellyt enemmän kirjoja kahden viikon aikana kuin varmaan koko viime vuonna. The Shadow Over Innsmouth on muutenkin teos, joka soveltuu erittäin hyvin äänikirjaksi: oman versioni luki ääneen taitavasti Richard Coyle.
Tarina sijoittuu Massachusettsin rannikolle pieneen Innsmouthin kaupunkiin, jonne nimetön kertoja matkailee, edellisen läheisen kaupungin asukkaiden varoituksista huolimatta. Kaupunki on täynnä jokseenkin kummallisen näköisiä ihmisiä, jotka eivät räpyttele silmiään juuri lainkaan. Kertoja joutuu olosuhteiden pakosta viettämään yön kaupungissa. Se ei ollut hyvä idea.
Tunnustan: tiesin aika tarkalleen tarinan juonen, ennen kuin tartuin tähän kirjaan, joten yksikään plot twist ei päässyt yllättämään. Se ei kuitenkaan haitannut yhtään. Ehkä parasta Lovecraftin tekstissä on, kuinka taitavasti se on kirjoitettu. Kuvaus on erittäin onnistunutta ja useassa kohdassa pystyin helposti myötäelämään kertojan jännityksen mukana. Tarina on myös mukavan lyhyt, mutta sen jälkeen ei jäänyt oloa, että jotain olisi jäänyt kesken. Viimeinen juonenkäänne tulee kuitenkin aivan puskista ja jäin miettimään, miksei sitä pohjustettu lainkaan. Saatoin myös missata viimeiset rivit, sillä kuuntelin tätä yöllä ja tarinan loppuessa olin juuri nukahtamassa.
Ikääntynyt The Shadow Over Innsmouth ikävä kyllä on, joten kaikki kuvasto ei nykyisin kuulosta lainkaan niin pelottavalta kuin miltä se saattoi kuulostaa 1930-luvun lukijalle. Lisäksi eniten tekstissä häiritsee - nähtävästi Lovecraftille hyvin tyypillinen - kasuaali rasismi ja xenofobia, joka särähtää aika pahasti nykylukijan korvaan. Sekin onneksi vähenee loppua kohden, mutta kieltämättä arveluttaa tarttua muihin kirjailijan teoksiin.
Eteenpäin.
Marko Hautala: Torajyvät (2011)
262 s.
Tämä oli odottanut kirjahyllyssä varmaan vuoden, ainakin muistan tämän tilanneeni adlibris-lahjakorttia käyttäessäni vuoden 2017 alussa. En ollut vain saanut aikaiseksi aloittaa ennen kuin pari viikkoa sitten. Sitten tämän viimeistelikin nopeasti, teos ei ole kovin pitkä, kuten sivumäärästä huomaa.
Tarina kulkee kahdessa ajassa. Päällimmäisenä seurataan Jenniä, tämän miestä Aaronia ja lasta Miroa, jotka matkustavat Spegelön saarelle tapaamaan Aaronin aikuista poikaa Markusta (joka on myös Jennin entinen rakastettu) ja tästä huolehtivaa Jennin siskoa Iinaa. Toinen kerros sijoittuu 1690-luvun loppuun ja seuraa noituudesta syytettyä Jakob Mörtiä, jota kuljettanut alus haaksirikkoutuu Spegelön saarelle. Jakobilla on mukanaan pussi hallusinaatioita aiheuttavia torajyviä, siitä nimi.
Halusin kovasti pitää tästä kirjasta. Ja pidin kovasti Hautalan kirjoitustyylistä, minkä vuoksi olen valmis antamaan hänen muille kirjoilleen mahdollisuuden. Mutta muuten... ei, en vain kyennyt pitämään tästä.
Ensinnäkin tarina lähtee kunnolla käyntiin hyvin hitaasti. Tämä ei ehkä muuten olisi ongelma ja sen voisi antaa anteeksi, ellei loppu tuntuisi siltä, ettei mitään ole ratkaistu ja kaikki jäi kesken. Saattoi johtua myös pätkittäisestä lukutavastani, mutta hyvin usein lukiessa tuntui siltä, etten ollut kärryillä, mitä oikein tapahtui. Ei kaikkea tarvitse kertoa, mutta juoni jäi osittain turhankin hämäräksi.
Kaikkein pahin ongelma kuitenkin ovat hahmot. Torajyviä lukiessani huomasin ajattelevani lausetta, joka on ehkä pahinta, mitä minkään tarinan henkilöistä voi sanoa: minua ei kiinnosta, mitä näille ihmisille tapahtuu. Jos hahmot ovat niin luotaantyöntäviä, ettei heistä voi välittää edes love to hate -tyylillä, silloin jotain on pahasti vialla. Yksikään hahmoista ei tunnu sympaattiselta, sillä lähes kaikki ovat itse kusseet asiansa ja tehneet huonoja valintoja, jotka olisivat olleet helposti vältettävissä. Jopa Miro, jonka ongelmat eivät todellakaan ole tämän oma syy, lähinnä onnistui ärsyttämään minua.
Ehkä se syy, miksi tämä hahmo-ongelma häiritsee minua Hautalan tekstissä enemmän kuin Lovecraftin kanssa (koska let's face it, tämänkin kertoja on loppujen lopuksi aika persoonaton), on se, että konflikti Torajyvissä perustuu pitkälle henkilöiden välisiin suhteisiin. Tuntuu siltä, että on unohdettu, että lukija tulisi saada myös välittämään hahmoista jollain tasolla, nämä eivät ole olemassa pelkkää juonen eteenpäin kuljettamista varten. Miksi minua kiinnostaisi ongelmat kahden henkilön parisuhteessa, jos en ole ennen sitä juonenkohtaa oppinut välittämään kummastakaan?
Olen aina ajatellut, etten kestä kauhua kovin hyvin. Ainakaan elokuvissa. Olen vältellyt kauhuleffoja kuin krooninen siitepölyallergikko keväistä Etelä-Suomea. Inhoan ylipäätään yllätetyksi joutumista - tästä syystä minun iloani ei voi oikeastaan koskaan pilata kunnolla spoilereilla - ja vielä enemmän hyppypelotuksia. Gore ei myöskään ole juttuni ja yliluonnollinen tavara hirvittää erittäin herkästi.
Kuitenkin, koska olen huomannut taipuvani omassa kirjoituksessani pelottelun suuntaan, niin tekee hyvää myös tutustua tyylilajiin enemmän kuin pintaraapaisun verran. Kirjat sulatan helpommin kuin elokuvat - toisaalta vieressäni odottaa katselua myös eilen vuokrattu Get Out, jonka aion heti tämän kirjoittamisen jälkeen iskeä tietokoneeseen.
Valikoituja kauhukirjailijoita tässä postauksessa on tosiaan kaksi: toinen on suomalaisista kauhukirjailijoista tunnetuin, tai ainakin ainoa, jonka itse keksin (curse you, suomalaisen genrekirjallisuuden marginaalisuus), Marko Hautala. Ja toisena on vähän vanhempi, mutta sitäkin kuuluisampi H.P. Lovecraft. Josta aloitetaan.
H.P. Lovecraft: The Shadow Over Innsmouth / Varjo Innsmouthin yllä (1936)
2h 32min
Kyseinen teos sattui myös olemaan ensikosketukseni äänikirjojen kuunteluun, kun latasin viimein Storytelin ja aloitin ilmaisen kokeilun. Luultavasti tulen jatkamaan kirjojen kuuntelua jatkossakin, jokseenkin suolaisesta kuukausimaksusta huolimatta. Sen ansiosta olen viimeistellyt enemmän kirjoja kahden viikon aikana kuin varmaan koko viime vuonna. The Shadow Over Innsmouth on muutenkin teos, joka soveltuu erittäin hyvin äänikirjaksi: oman versioni luki ääneen taitavasti Richard Coyle.
Tarina sijoittuu Massachusettsin rannikolle pieneen Innsmouthin kaupunkiin, jonne nimetön kertoja matkailee, edellisen läheisen kaupungin asukkaiden varoituksista huolimatta. Kaupunki on täynnä jokseenkin kummallisen näköisiä ihmisiä, jotka eivät räpyttele silmiään juuri lainkaan. Kertoja joutuu olosuhteiden pakosta viettämään yön kaupungissa. Se ei ollut hyvä idea.
Tunnustan: tiesin aika tarkalleen tarinan juonen, ennen kuin tartuin tähän kirjaan, joten yksikään plot twist ei päässyt yllättämään. Se ei kuitenkaan haitannut yhtään. Ehkä parasta Lovecraftin tekstissä on, kuinka taitavasti se on kirjoitettu. Kuvaus on erittäin onnistunutta ja useassa kohdassa pystyin helposti myötäelämään kertojan jännityksen mukana. Tarina on myös mukavan lyhyt, mutta sen jälkeen ei jäänyt oloa, että jotain olisi jäänyt kesken. Viimeinen juonenkäänne tulee kuitenkin aivan puskista ja jäin miettimään, miksei sitä pohjustettu lainkaan. Saatoin myös missata viimeiset rivit, sillä kuuntelin tätä yöllä ja tarinan loppuessa olin juuri nukahtamassa.
Ikääntynyt The Shadow Over Innsmouth ikävä kyllä on, joten kaikki kuvasto ei nykyisin kuulosta lainkaan niin pelottavalta kuin miltä se saattoi kuulostaa 1930-luvun lukijalle. Lisäksi eniten tekstissä häiritsee - nähtävästi Lovecraftille hyvin tyypillinen - kasuaali rasismi ja xenofobia, joka särähtää aika pahasti nykylukijan korvaan. Sekin onneksi vähenee loppua kohden, mutta kieltämättä arveluttaa tarttua muihin kirjailijan teoksiin.
Eteenpäin.
Marko Hautala: Torajyvät (2011)
262 s.
Tämä oli odottanut kirjahyllyssä varmaan vuoden, ainakin muistan tämän tilanneeni adlibris-lahjakorttia käyttäessäni vuoden 2017 alussa. En ollut vain saanut aikaiseksi aloittaa ennen kuin pari viikkoa sitten. Sitten tämän viimeistelikin nopeasti, teos ei ole kovin pitkä, kuten sivumäärästä huomaa.
Tarina kulkee kahdessa ajassa. Päällimmäisenä seurataan Jenniä, tämän miestä Aaronia ja lasta Miroa, jotka matkustavat Spegelön saarelle tapaamaan Aaronin aikuista poikaa Markusta (joka on myös Jennin entinen rakastettu) ja tästä huolehtivaa Jennin siskoa Iinaa. Toinen kerros sijoittuu 1690-luvun loppuun ja seuraa noituudesta syytettyä Jakob Mörtiä, jota kuljettanut alus haaksirikkoutuu Spegelön saarelle. Jakobilla on mukanaan pussi hallusinaatioita aiheuttavia torajyviä, siitä nimi.
Halusin kovasti pitää tästä kirjasta. Ja pidin kovasti Hautalan kirjoitustyylistä, minkä vuoksi olen valmis antamaan hänen muille kirjoilleen mahdollisuuden. Mutta muuten... ei, en vain kyennyt pitämään tästä.
Ensinnäkin tarina lähtee kunnolla käyntiin hyvin hitaasti. Tämä ei ehkä muuten olisi ongelma ja sen voisi antaa anteeksi, ellei loppu tuntuisi siltä, ettei mitään ole ratkaistu ja kaikki jäi kesken. Saattoi johtua myös pätkittäisestä lukutavastani, mutta hyvin usein lukiessa tuntui siltä, etten ollut kärryillä, mitä oikein tapahtui. Ei kaikkea tarvitse kertoa, mutta juoni jäi osittain turhankin hämäräksi.
Kaikkein pahin ongelma kuitenkin ovat hahmot. Torajyviä lukiessani huomasin ajattelevani lausetta, joka on ehkä pahinta, mitä minkään tarinan henkilöistä voi sanoa: minua ei kiinnosta, mitä näille ihmisille tapahtuu. Jos hahmot ovat niin luotaantyöntäviä, ettei heistä voi välittää edes love to hate -tyylillä, silloin jotain on pahasti vialla. Yksikään hahmoista ei tunnu sympaattiselta, sillä lähes kaikki ovat itse kusseet asiansa ja tehneet huonoja valintoja, jotka olisivat olleet helposti vältettävissä. Jopa Miro, jonka ongelmat eivät todellakaan ole tämän oma syy, lähinnä onnistui ärsyttämään minua.
Ehkä se syy, miksi tämä hahmo-ongelma häiritsee minua Hautalan tekstissä enemmän kuin Lovecraftin kanssa (koska let's face it, tämänkin kertoja on loppujen lopuksi aika persoonaton), on se, että konflikti Torajyvissä perustuu pitkälle henkilöiden välisiin suhteisiin. Tuntuu siltä, että on unohdettu, että lukija tulisi saada myös välittämään hahmoista jollain tasolla, nämä eivät ole olemassa pelkkää juonen eteenpäin kuljettamista varten. Miksi minua kiinnostaisi ongelmat kahden henkilön parisuhteessa, jos en ole ennen sitä juonenkohtaa oppinut välittämään kummastakaan?
Ei kommentteja:
Jos on sanomista, sano asiallisesti.