Ei enää ikinä laivalle

Ehdin viime kuussa kehua, että lukeminen oli jälleen lähtenyt liikkeelle. Joudun syömään sanani. Marraskuu ei oikein kulkenut. Ei kulkenut myöskään NaNo, jonka kanssa luovutin suosiolla, kun projekti ei innostunut ja siirryin suunnittelemaan seuraavaa. Myöskään ekskursiolla ei lukeminen napannut, vaikka otin pokkarin mukaan, sillä noh, matkalla on parempaakin tekemistä ja lennot kuluivat lähinnä nukkumiseen.

Kuitenkin onnistuin jo lokakuussa aloitetun teoksen vihdoin rämpimään loppuun. Oli tarkoitus tehdä spooky season -henkistä postausta, mutta näin pääsi käymään. Kauhun merkkeihin olen siis jälleen palannut.

Mats Strandberg: Risteily (2016)
15h 52min

Baltic Charisma on parhaat päivänsä nähnyt risteilyalus, joka kulkee Tukholman ja Turun välillä. Risteilylle pakkaantuu värikäs galleria ihmisiä, ja kaksi tavallista erikoisempaa ja vanhempaa matkustajaa. Arvatkaa, mitä tapahtuu? No zombi- anteeksi, vampyyriapokalypsi tietenkin!

Jos ruotsalaista vampyyrikauhua lähdetään pohtimaan, sanon ensin, että Ystävät hämärän jälkeen tekee sen paremmin, ja korjaan seuraavaksi, että Lindqvistin ja Strandbergin tarinat ovat niin erilaisia, ettei niitä kannata kuitenkaan suoraan vertailla. Huono vitsini liittyi asiaan, sillä Risteily muistuttaa huomattavasti enemmän zombikauhua kuin perinteistä vampyyrimeininkiä. "Vastasyntyneillä" eli tuoreeltaan muuttuneilla vampyyreillä ei ole juuri älyllistä toimintaa, vaan nämä syöksyvät ruuan perässä ja purevat ihmisistä isompia palasia sivistyneiden pikkunäykkäisyjen sijaan. Vain muutamalle ehtii kehittyä kunnon tietoisuus (jäin myös pohtimaan, oliko sillä väliä asian kannalta, että kuolee välissä).

Seurattavia hahmoja on tosiaan paljon, ja näkökulma vaihtelee todella monen välillä, ottaen muutaman kerran suurennuslasin alle jonkun vain yhden tai kahden luvun ajaksi. Ikuisuusvalitukseni, joka pätee kaikkeen kirjallisuuteen ja elokuviin, mutta erityisesti kauhuun, ovat hahmot, joista on vaikea välittää. Tämän Strandberg on yrittänyt selvästi välttää kehittämällä hahmoja pitkälle, mutta aika monesta onnistuin välittämään vasta, kun tuuletin jo silppusi ulostetta. Jossain vaiheessa valitinkin ystävälle, että nyt ei mene kauhean vahvasti, kun ties kuinka monesta hahmosta olen onnistunut välittämään kolmesta, ja kaksi näistä oli lapsia, lapsille ei koskaan halua pahaa. Tilanne kuitenkin parani onneksi loppua kohden. Niin paljon, että olin tarinan päätteeksi raivoissani lempihahmoni kuoleman vuoksi. Ja myös sen takia, että jos tarinassa Bury Your Gays on aktiivinen trope, siihen on kaksi ohjetta (joita ei noudatettu): 1. Ei. 2. Jos silti teet sen, älä tee toteutuksesta HALPAA.

Päästäänkin sujuvasti suurimpaan valitukseeni, eli tarinan jaksotukseen, joka on ehkä Risteilyn suurin heikkous. Vaihdoin aikaisessa vaiheessa kuuntelun 1.5x -nopeudelle. Silti jouduin odottamaan yli kolme tuntia, että alkoi kunnolla tapahtua. Ja tosiaan tuolla nopeudella tarina kesti silti kymmenen tuntia. Jossain kahdeksan paikkeilla aloin miettiä, että kaikki tuntui ehtivän jo pakettiin, mitä tässä nyt vielä on ängetty mukaan? Tahti oli välillä suorastaan laahaavampi kuin vastasyntyneiden vampyyrien askeleet. Kaikesta saa pelottavampaa, kun etenee tarpeeksi hitaasti, mutta tässä tapauksessa joutui odottelemaan välillä liiankin kauan.

Jotta ei menisi liian negatiiviseksi, kehun kuitenkin vielä loppuun, että ruotsin/suomenlaivan tunnelma on onnistuttu vangitsemaan Risteilyyn loistavasti. Paikalla on juuri se porukka, jonka vuoksi risteilyt ovat hirveitä, miljöö on helppo kuvitella, ja lisäksi Strandberg osaa kirjoittaa ja kuvailla varsin pätevästi. Meinasin sanoa miellyttävä, mutta tarinassa on sen verran verta ja kehokauhun puolelle meneviä aineksia, että se tuntui väärältä sanalta.

Haistan leffa-adaptaation. Tästä saisi sellaisen helposti, ja taidolla kun tekee, siitä voisi saada todella hyvän.