Viinatonta jahtia
Kirja kuukaudessa ei ole paha. Enemmän se on kuin mitä aikaisemmin tuli luettua. Ja totta kai joululahjaksi tuli lisää kirjoja... ainakin toinen niistä on todennäköisesti ensimmäinen seuraavan vuoden kirja.
Puhutaan kuitenkin viimeisimpänä luetusta.
Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (2014)
11h 36min
1920-luvun Helsingissä vallitsevat yhä kieltolaki, sisällissodan aikaiset jännitteet sekä heimoaatteet. Sisäministeriössä työskentelevä Karl Axel Björk harrastaa työnsä ohessa salapoliisitehtäviä ja poliisin avustamista. Vesilinnasta löytyy ruumis, ja paikalle jääneet "todisteet" eivät vakuuta Björkiä. Kuollut mies on suojeluskunta-aktiivi ja tämän toverit hämärää porukkaa.
Goodreadsin arvioita selaillessani huomasin, että teoksesta ollaan montaa mieltä, mutta usein toistunut huomio oli, ettei tarina oikeastaan tunnu dekkarilta, vaikka sitä sellaisena mainostetaan. Kieltämättä mitä pidemmälle tarinassa mentiin, sitä enemmän itsekin huomasin, että perinteisen dekkarin kaavaa rikotaan, mutta en pidä sitä lainkaan huonona asiana. Yön sydän on jäätä on varsin onnistunut sekoitus dekkaria ja historiallista romaania, ja selvästi tarkoitettu ainakin lopusta päätellen sarjan ensimmäiseksi osaksi. Jatkoa lukemattomana en osaa sanoa, kuinka vahvasti myöhemmät teokset kytkeytyvät ensimmäiseen. Aivan täysin ei kuitenkaan loppu tyydyttänyt mieltäni, vaan jäin kaipaamaan lisää ratkaisuja.
Perinteisestä dekkarista teos poikkeaa myös ainakin siltä osin, että päähenkilö on kerrankin itse kiinnostava ja miellyttävä. Björk on selvästi huolella mietitty ja muun muassa omistaa personallisuuden... joka ei ole geneerinen mulkvistietsivä. Pari pakollista ominaisuutta löytyy, kuten vaikeudet naissuhteissa - tosin ongelmana lähinnä oikean löytäminen, ei vaikea suhde eksään - mutta muuten on virkistävää nähdä etsivähahmo, jolla muun muassa on oikeasti ystäviä, jotka välittävät tämän hyvinvoinnista, ja joista tämä itse välittää takaisin.
Suhteeni historiallisiin romaaneihin on vähän kaksipiippuinen. Toisaalta olen kiinnostunut - ei kai sitä muuten historiaakaan opiskelisi? - mutta olen huomannut, että kyseisen genren sudenkuoppiin kuuluu se, että osoittakseen tehneensä taustatyötä kirjailijat sortuvat ylipitkiin kuvauksiin ja lukijalle itselleen ei jätetä tilaa eikä tarina pääse eteenpäin. Tältä on onneksi vältytty: yksityiskohtia on tarpeeksi, että maailmasta välittyy selkeä ja värikäs kuva, mutta kuvaukseen ei huku. Saatan myös olla puolueellinen, koska aikakausi iskee estetiikkahermooni.
Saatan vilkaista jatko-osia myöhemmin.
Puhutaan kuitenkin viimeisimpänä luetusta.
Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (2014)
11h 36min
1920-luvun Helsingissä vallitsevat yhä kieltolaki, sisällissodan aikaiset jännitteet sekä heimoaatteet. Sisäministeriössä työskentelevä Karl Axel Björk harrastaa työnsä ohessa salapoliisitehtäviä ja poliisin avustamista. Vesilinnasta löytyy ruumis, ja paikalle jääneet "todisteet" eivät vakuuta Björkiä. Kuollut mies on suojeluskunta-aktiivi ja tämän toverit hämärää porukkaa.
Goodreadsin arvioita selaillessani huomasin, että teoksesta ollaan montaa mieltä, mutta usein toistunut huomio oli, ettei tarina oikeastaan tunnu dekkarilta, vaikka sitä sellaisena mainostetaan. Kieltämättä mitä pidemmälle tarinassa mentiin, sitä enemmän itsekin huomasin, että perinteisen dekkarin kaavaa rikotaan, mutta en pidä sitä lainkaan huonona asiana. Yön sydän on jäätä on varsin onnistunut sekoitus dekkaria ja historiallista romaania, ja selvästi tarkoitettu ainakin lopusta päätellen sarjan ensimmäiseksi osaksi. Jatkoa lukemattomana en osaa sanoa, kuinka vahvasti myöhemmät teokset kytkeytyvät ensimmäiseen. Aivan täysin ei kuitenkaan loppu tyydyttänyt mieltäni, vaan jäin kaipaamaan lisää ratkaisuja.
Perinteisestä dekkarista teos poikkeaa myös ainakin siltä osin, että päähenkilö on kerrankin itse kiinnostava ja miellyttävä. Björk on selvästi huolella mietitty ja muun muassa omistaa personallisuuden... joka ei ole geneerinen mulkvistietsivä. Pari pakollista ominaisuutta löytyy, kuten vaikeudet naissuhteissa - tosin ongelmana lähinnä oikean löytäminen, ei vaikea suhde eksään - mutta muuten on virkistävää nähdä etsivähahmo, jolla muun muassa on oikeasti ystäviä, jotka välittävät tämän hyvinvoinnista, ja joista tämä itse välittää takaisin.
Suhteeni historiallisiin romaaneihin on vähän kaksipiippuinen. Toisaalta olen kiinnostunut - ei kai sitä muuten historiaakaan opiskelisi? - mutta olen huomannut, että kyseisen genren sudenkuoppiin kuuluu se, että osoittakseen tehneensä taustatyötä kirjailijat sortuvat ylipitkiin kuvauksiin ja lukijalle itselleen ei jätetä tilaa eikä tarina pääse eteenpäin. Tältä on onneksi vältytty: yksityiskohtia on tarpeeksi, että maailmasta välittyy selkeä ja värikäs kuva, mutta kuvaukseen ei huku. Saatan myös olla puolueellinen, koska aikakausi iskee estetiikkahermooni.
Saatan vilkaista jatko-osia myöhemmin.
Ei kommentteja:
Jos on sanomista, sano asiallisesti.