Kellarien mustat kielet
Välillä koen itseni harvinaisen rajoittuneeksi ihmiseksi. Mitään uutta ei voi koskaan kokeilla. Voin katsoa aiemmin näkemiäni elokuvia ja sarjoja moneen kertaan, samoin lukea jo aiemmin viimeisteltyjä kirjoja. Uusien omaksuminen vaatisi oikeaa aivotyöskentelyä.
Rajoittumiseni näkyy tällä hetkellä myös niin, että huomaan ryömiväni aiemmin luettujen kirjailijoiden huomaan, ja pitäytyväni tietyssä genressä. Päätin tätä kirjoittaessani, että tarvitsen pienen tauon kauhusta. On löydettävä jotain muuta luettavaa hetkeksi. Sitä ennen kuitenkin nyin ylös Vaasan rantavesistä vielä kerran erään kauhuromaanin.
Marko Hautala: Kuokkamummo (2014)
8h 47min
Suvikylän nuorille kerrotaan urbaanilegendaa kerrostalon kellarissa. Kuokkamummo tappaa lapsia ja kylvää pelkoa. Suvikylään palaavat Kuokkamummosta väitöskirjatutkimusta suunnitteleva Maisa sekä isänsä hautajaisia valmisteleva ja jäämistöä tutkiva Samuel. Jos Kuokkamummo on pelkkä urbaanilegenda, miksi ihmisiä silti katoaa?
Juoni kulkee kahdessa ajassa, nykyajan tapahtumia seurataan alkuun Maisan informantin, katoavan somalialaistyttö Sagalin näkökulmasta, ennen kuin pysytellään pääasiassa Maisassa, joka etsii materiaalia väitöskirjaansa. Alkuun myös Samuelia seurataan jonkin verran nykyhetkessä, mutta tämän tarina avautuu melkein koko lopputeoksen ajan 1980-luvun takaumien kautta, jotka kuvaavat elämää Suvikylässä, salaperäisen Bondorffin huvilan mysteeriä sekä Samuelin suhdetta Amerikasta muuttaneeseen Juliaan.
Kirjan kuuntelun jälkeen jouduin toteamaan, että en osannut sanoa, mitä ajatella. Löysin teoksesta reippaasti kritisoitavaa, mutta silti lukukokemukseni ei todellakaan ollut huono. Jälleen kerran, muutamia särähdyksiä lukuun ottamatta Hautalan kirjoitustyyli onnistuu pitämään minut mukana, minkä vuoksi varmaan aina palaan takaisin hänen kirjojensa pariin, niin vanhojen kuin uusien. Erityisesti miljöön kuvaus on onnistunutta. En ole eläessäni Vaasassa käynyt, mutta pystyin kuvittelemaan jokaisen paikan vaivattomasti.
Tarinan ideasta on helppo saada kiinni, mutta lopussa jää tunne, että juuri mitään ei ratkaistu eikä kaikkiin kysymyksiin vastattu. Sellaista ei tietenkään kannata edes aina odottaa, kun lukee kauhua: kuten joskus olen sanonut, niin jos jossain lajityypissä voi olla selittämättä lukijalle asioita, niin kauhussa, jossa tietämättömyys on loistava tehokeino. Kirjoitettu kauhu ei herätä yleensä samanlaisia pelkoreaktioita kuin esimerkiksi elokuva (eikä hyppypelotuksille ole tietääkseni vielä löytynyt kirjallista vastinetta), mutta aukkoinen kerronta, jota Hautala suosii, luo onnistuneesti epämukavan tunnelman.
Marko Hautalaa kutsutaan usein Suomen Stephen Kingiksi. En pysty itse tätä vahvistamaan, sillä en ole yhtä novellikokoelmaa enempää Kingiä lukenut - aion kyllä, kunhan keksin, mistä aloittaa - mutta luotan suosikkiadaptaatiokriitikkoni sanaan ja totean rohkeasti, että heidän tarinoidensa merkittävä heikkous on samankaltainen: hahmot. Ulisen samasta asiasta suurin piirtein jokaisessa postauksessa. Kuokkamummon ongelmaksi muotoutuvat hahmot, joista on todella hankala välittää. Kukaan ei tee erityistä vaikutusta tai herätä suurta sympatiaa, Sagal pääsee lähimmäksi, mutta on mukana tarinassa liian vähän aikaa. Romaani olisi pelottavampi tai tekisi suuremman vaikutuksen, jos pystyisin oikeasti välittämään päähenkilöistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Onneksi kirjailijat kehittyvät ja Hautalan uudempaa tuotantoa lukeneena tiedän hänen pystyvän parempaan.
Hieman hävettää tunnustaa näin historiaihmisenä, mutta lukiessani takaumia niissä ajoittain esiin noussut luokkaerottelu ja kommari-huutelu kuulostivat omassa mielessäni erittäin väkisin väännetyiltä ja aikaan kuulumattomilta. Nyt ollaan 80-luvulla, eikö tämä ollut parin edellisen vuosikymmenen juttu? Pohjanmaalainen ystäväni onneksi tarjosi kontekstia ja kumosi osan valituksistani. Laitan osan myös sen piikkiin, että olen pari vuosikymmentä liian nuori ja että Suomen historia ei erityisemmin kuulu kiinnostuksiini. Samoin henkilöiden Amerikka-käsitykset tuntuivat itselleni vierailta ja jouduin muistuttamaan itseäni, että vaikka todella monet asiat ovat vanhempia (tai uudempia) kuin ihmiset luulevat, internet ei ole yksi niistä.
Pysyttelen Hautalan yleisössä, mutta juuri nyt ajattelin etsiä jotain muuta luettavaa ja murtautua pois rajoittuneisuudestani.
Rajoittumiseni näkyy tällä hetkellä myös niin, että huomaan ryömiväni aiemmin luettujen kirjailijoiden huomaan, ja pitäytyväni tietyssä genressä. Päätin tätä kirjoittaessani, että tarvitsen pienen tauon kauhusta. On löydettävä jotain muuta luettavaa hetkeksi. Sitä ennen kuitenkin nyin ylös Vaasan rantavesistä vielä kerran erään kauhuromaanin.
Marko Hautala: Kuokkamummo (2014)
8h 47min
Suvikylän nuorille kerrotaan urbaanilegendaa kerrostalon kellarissa. Kuokkamummo tappaa lapsia ja kylvää pelkoa. Suvikylään palaavat Kuokkamummosta väitöskirjatutkimusta suunnitteleva Maisa sekä isänsä hautajaisia valmisteleva ja jäämistöä tutkiva Samuel. Jos Kuokkamummo on pelkkä urbaanilegenda, miksi ihmisiä silti katoaa?
Juoni kulkee kahdessa ajassa, nykyajan tapahtumia seurataan alkuun Maisan informantin, katoavan somalialaistyttö Sagalin näkökulmasta, ennen kuin pysytellään pääasiassa Maisassa, joka etsii materiaalia väitöskirjaansa. Alkuun myös Samuelia seurataan jonkin verran nykyhetkessä, mutta tämän tarina avautuu melkein koko lopputeoksen ajan 1980-luvun takaumien kautta, jotka kuvaavat elämää Suvikylässä, salaperäisen Bondorffin huvilan mysteeriä sekä Samuelin suhdetta Amerikasta muuttaneeseen Juliaan.
Kirjan kuuntelun jälkeen jouduin toteamaan, että en osannut sanoa, mitä ajatella. Löysin teoksesta reippaasti kritisoitavaa, mutta silti lukukokemukseni ei todellakaan ollut huono. Jälleen kerran, muutamia särähdyksiä lukuun ottamatta Hautalan kirjoitustyyli onnistuu pitämään minut mukana, minkä vuoksi varmaan aina palaan takaisin hänen kirjojensa pariin, niin vanhojen kuin uusien. Erityisesti miljöön kuvaus on onnistunutta. En ole eläessäni Vaasassa käynyt, mutta pystyin kuvittelemaan jokaisen paikan vaivattomasti.
Tarinan ideasta on helppo saada kiinni, mutta lopussa jää tunne, että juuri mitään ei ratkaistu eikä kaikkiin kysymyksiin vastattu. Sellaista ei tietenkään kannata edes aina odottaa, kun lukee kauhua: kuten joskus olen sanonut, niin jos jossain lajityypissä voi olla selittämättä lukijalle asioita, niin kauhussa, jossa tietämättömyys on loistava tehokeino. Kirjoitettu kauhu ei herätä yleensä samanlaisia pelkoreaktioita kuin esimerkiksi elokuva (eikä hyppypelotuksille ole tietääkseni vielä löytynyt kirjallista vastinetta), mutta aukkoinen kerronta, jota Hautala suosii, luo onnistuneesti epämukavan tunnelman.
Marko Hautalaa kutsutaan usein Suomen Stephen Kingiksi. En pysty itse tätä vahvistamaan, sillä en ole yhtä novellikokoelmaa enempää Kingiä lukenut - aion kyllä, kunhan keksin, mistä aloittaa - mutta luotan suosikkiadaptaatiokriitikkoni sanaan ja totean rohkeasti, että heidän tarinoidensa merkittävä heikkous on samankaltainen: hahmot. Ulisen samasta asiasta suurin piirtein jokaisessa postauksessa. Kuokkamummon ongelmaksi muotoutuvat hahmot, joista on todella hankala välittää. Kukaan ei tee erityistä vaikutusta tai herätä suurta sympatiaa, Sagal pääsee lähimmäksi, mutta on mukana tarinassa liian vähän aikaa. Romaani olisi pelottavampi tai tekisi suuremman vaikutuksen, jos pystyisin oikeasti välittämään päähenkilöistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Onneksi kirjailijat kehittyvät ja Hautalan uudempaa tuotantoa lukeneena tiedän hänen pystyvän parempaan.
Hieman hävettää tunnustaa näin historiaihmisenä, mutta lukiessani takaumia niissä ajoittain esiin noussut luokkaerottelu ja kommari-huutelu kuulostivat omassa mielessäni erittäin väkisin väännetyiltä ja aikaan kuulumattomilta. Nyt ollaan 80-luvulla, eikö tämä ollut parin edellisen vuosikymmenen juttu? Pohjanmaalainen ystäväni onneksi tarjosi kontekstia ja kumosi osan valituksistani. Laitan osan myös sen piikkiin, että olen pari vuosikymmentä liian nuori ja että Suomen historia ei erityisemmin kuulu kiinnostuksiini. Samoin henkilöiden Amerikka-käsitykset tuntuivat itselleni vierailta ja jouduin muistuttamaan itseäni, että vaikka todella monet asiat ovat vanhempia (tai uudempia) kuin ihmiset luulevat, internet ei ole yksi niistä.
Pysyttelen Hautalan yleisössä, mutta juuri nyt ajattelin etsiä jotain muuta luettavaa ja murtautua pois rajoittuneisuudestani.
Ei kommentteja:
Jos on sanomista, sano asiallisesti.