Epäluotettavat kertojat eivät osaa erota
Pohjoismaalainen kasvaa dekkarien ympäröimänä. Ruotsista ja Tanskasta syliin tökitään jatkuvasti uusia rikostarinoita, jokainen vähän edellistä raaempi melkein samalla juonella, koska kovin luovaksi ei voi heittäytyä. Dekkareissa nimittäin on se jännä ominaisuus, että vaikka tosielämän rikokset voivat olla uskomattoman omituisia, dekkarissa vähänkään kaavasta poikkeava tuntuu epäuskottavalta ja lukija luovuttaa. Harmi.
Teininä luin useita dekkareita, välillä tuntui, etteivät vanhemmat lukeneet mitään muuta ja koti pursuili rikoskirjoja. Nykyisin genren kliseet käyvät sen verran hermoille, että harvoin tartun enää dekkariin tai edes trilleriin. Kuitenkin tein niin, vilkaisin kohuttua kirjaa joidenkin vuosien takaa, vähän toivoen, että olisin mieluummin voinut katsella pariin tuntiin mahdutetun ja kehutun elokuvaversion.
Gillian Flynn: Kiltti tyttö (2012)
17h 5min
Olen vähän yllättynyt, jos joku ei vielä tiedä tarinan ideaa, sillä itse olin tietoinen ainakin ensimmäisestä käänteestä jo kauan ennen kuin poimin kirjan kuunteluun. Aviopari Nick ja Amy Dunne ovat aikeissa viettää viidettä hääpäiväänsä perinteisen aarteenetsinnän merkeissä. Kuitenkin Nickin palatessa kotiin talossa näkyy kauheita jälkiä ja Amy on kadonnut jäljettömiin. Katoamistutkinnasta siirrytään pian murhaepäilyihin - luonnollisesti ykkösepäiltynä on aviomies. Aina se on aviomies. Vaan kuinka ollakaan - Nick ymmärtää surkeaa avioliittoa tarkastellessaan ja vihjeitä seuratessaan, että Amy on lavastanut kuolemansa ja aikoo rangaista häntä muun muassa uskottomuudesta.
Kirjan kuuntelun aikana ja sen jälkeen jouduin päätymään samaan lopputulokseen kuin monet muut kirjasta bloganneet: en osaa päättää, pidinkö siitä vai en. Yksi parhaita anteja on ehdottomasti epäluotettavan kertojan käyttö: Nick jättää paljon sanomatta, Amyn näkökulmaa seurataan aluksi epärehellisen päiväkirjan kautta, ennen kuin viimein päästään näkemään, mitä todella on tekeillä. Huomaa, että pari on kuin tehty toisiaan varten: molemmat ovat harvinaisen hirveitä ihmisiä. Nickiä tekee mieli lähinnä kumauttaa, koska tyyppi on niin ääliö, että on jatkuvasti pahentamassa omaa tilannettaan. Amyn voi tiivistää narsismiin ja empatiakyvyttömyyteen. Mielenkiintoista, mutta äärimmäisen iljettävää. Ja turhauttavaa. Kahden käden sormet eivät riitä laskemaan kaikkia hetkiä, jolloin huusin sisäisesti. Olisitte nyt ottaneet sen helvetin avioeron ajat sitten!
Kuuntelin kirjaa 1.25-nopeudella. Hieman yli puolenvälin vaihdoin 1.50-nopeuteen, sillä tahti tuntui edelleen matelulta ja halusin vain päästä loppuun. Kummallakin kertojalla, niin Nickillä kuin Amylla, on nimittäin taipumus jäädä ramblaamaan. Kolmen aasinsillan kautta päästään taas kerran toteamaan, kuinka vaikea isäsuhde on istuttanut mieheen naisvihan siemenet ja niin edelleen. Alkuun ihan hauskaa (siemennesteen näköistä dippiä), loppua kohden alan kiljua samaa kuin Valtaistuinpeliä lukiessa: voidaanko jo mennä eteenpäin ja asiaan?! Yksityiskohtaisuus on parhaimmillaan, kun tarkastellaan Amyn suunnitelmia ja niiden monimutkaisuutta.
Juoni olisi ollut parempi, jos se olisi kulkenut vähän nopeammin. Etenkin loppuratkaisua on venytetty melkein katkeamispisteeseen. Käänteet ovat kuitenkin mielenkiintoisia, myös sen ensimmäisen twistin jälkeen. Kiltti tyttö loppuu harvinaisen inhottavasti, ja todistaa, ettei Amy ole avioliiton ainoa kilahtanut. Veikkaan, että 8/10 hahmosta olisi Nickin ratkaisujen sijaan ajatellut, että ottaisi mielummin syytteen murhasta.
Tarvitsen pari erää Mortal Kombatia ja jotain vähän ytimekkäämpää toipumiseen.
Teininä luin useita dekkareita, välillä tuntui, etteivät vanhemmat lukeneet mitään muuta ja koti pursuili rikoskirjoja. Nykyisin genren kliseet käyvät sen verran hermoille, että harvoin tartun enää dekkariin tai edes trilleriin. Kuitenkin tein niin, vilkaisin kohuttua kirjaa joidenkin vuosien takaa, vähän toivoen, että olisin mieluummin voinut katsella pariin tuntiin mahdutetun ja kehutun elokuvaversion.
Gillian Flynn: Kiltti tyttö (2012)
17h 5min
Olen vähän yllättynyt, jos joku ei vielä tiedä tarinan ideaa, sillä itse olin tietoinen ainakin ensimmäisestä käänteestä jo kauan ennen kuin poimin kirjan kuunteluun. Aviopari Nick ja Amy Dunne ovat aikeissa viettää viidettä hääpäiväänsä perinteisen aarteenetsinnän merkeissä. Kuitenkin Nickin palatessa kotiin talossa näkyy kauheita jälkiä ja Amy on kadonnut jäljettömiin. Katoamistutkinnasta siirrytään pian murhaepäilyihin - luonnollisesti ykkösepäiltynä on aviomies. Aina se on aviomies. Vaan kuinka ollakaan - Nick ymmärtää surkeaa avioliittoa tarkastellessaan ja vihjeitä seuratessaan, että Amy on lavastanut kuolemansa ja aikoo rangaista häntä muun muassa uskottomuudesta.
Kirjan kuuntelun aikana ja sen jälkeen jouduin päätymään samaan lopputulokseen kuin monet muut kirjasta bloganneet: en osaa päättää, pidinkö siitä vai en. Yksi parhaita anteja on ehdottomasti epäluotettavan kertojan käyttö: Nick jättää paljon sanomatta, Amyn näkökulmaa seurataan aluksi epärehellisen päiväkirjan kautta, ennen kuin viimein päästään näkemään, mitä todella on tekeillä. Huomaa, että pari on kuin tehty toisiaan varten: molemmat ovat harvinaisen hirveitä ihmisiä. Nickiä tekee mieli lähinnä kumauttaa, koska tyyppi on niin ääliö, että on jatkuvasti pahentamassa omaa tilannettaan. Amyn voi tiivistää narsismiin ja empatiakyvyttömyyteen. Mielenkiintoista, mutta äärimmäisen iljettävää. Ja turhauttavaa. Kahden käden sormet eivät riitä laskemaan kaikkia hetkiä, jolloin huusin sisäisesti. Olisitte nyt ottaneet sen helvetin avioeron ajat sitten!
Kuuntelin kirjaa 1.25-nopeudella. Hieman yli puolenvälin vaihdoin 1.50-nopeuteen, sillä tahti tuntui edelleen matelulta ja halusin vain päästä loppuun. Kummallakin kertojalla, niin Nickillä kuin Amylla, on nimittäin taipumus jäädä ramblaamaan. Kolmen aasinsillan kautta päästään taas kerran toteamaan, kuinka vaikea isäsuhde on istuttanut mieheen naisvihan siemenet ja niin edelleen. Alkuun ihan hauskaa (siemennesteen näköistä dippiä), loppua kohden alan kiljua samaa kuin Valtaistuinpeliä lukiessa: voidaanko jo mennä eteenpäin ja asiaan?! Yksityiskohtaisuus on parhaimmillaan, kun tarkastellaan Amyn suunnitelmia ja niiden monimutkaisuutta.
Juoni olisi ollut parempi, jos se olisi kulkenut vähän nopeammin. Etenkin loppuratkaisua on venytetty melkein katkeamispisteeseen. Käänteet ovat kuitenkin mielenkiintoisia, myös sen ensimmäisen twistin jälkeen. Kiltti tyttö loppuu harvinaisen inhottavasti, ja todistaa, ettei Amy ole avioliiton ainoa kilahtanut. Veikkaan, että 8/10 hahmosta olisi Nickin ratkaisujen sijaan ajatellut, että ottaisi mielummin syytteen murhasta.
Tarvitsen pari erää Mortal Kombatia ja jotain vähän ytimekkäämpää toipumiseen.
Ei kommentteja:
Jos on sanomista, sano asiallisesti.