Nappisilmiä ja älykkäitä lapsia
Se on kesä nyt. Se on ollut kesä jo aika kauan, jos lämpötiloja katselee - sekä sitä, että olen lähes paahtunut hengiltä, koska suomalaiset asunnot eivät omista hyvää ilmanvaihtoa, ja joudun tekemään sadistisia valintoja ikkunat kiinni kärvistelyn ja liikennemöykän välillä.
Välissä olen kuitenkin ehtinyt kävellä sen verran, että sain kuunneltua loppuun erään kiitellyn nuortenkirjan.
Neil Gaiman: Coraline (2002)
3h 36min
Onnistuin valikoimaan version, jossa tarinan lukee ääneen kirjailija itse. Ja se oli hyvä valinta, Gaimania on ihana kuunnella. Ja Coralinen perusteella tein päätöksen lukea lisää hänen kirjojaan (Twitter-dashilla on kummitellut ties kuinka pitkään Good Omens -hehkutus, joten sitä on varmaan pakko vilkaista). Monet ovat varmasti nähneet kirjaan perustuvan stop motion -elokuvan (jonka ohjasi Henry Selick, jonka työtä on myös Painajainen ennen joulua), vaikka kirjaa eivät olisi lukeneet. Leffa on minulta vielä näkemättä, mutta kirjan jälkeen katsoisin sen mielelläni.
Coraline Jones on muuttanut vanhaan taloon vanhempiensa kanssa. Naapurissa asuvat kummallinen hiiriä sirkukseen kouluttava mies sekä kaksi eläköitynyttä näyttelijätärtä, joista kukaan ei muista hänen nimeään oikein. Vanhempien huomio on aivan muualla ja Coraline tuntee olonsa tylsistyneeksi ja yksinäiseksi. Talosta löytyy ovi, josta kuljettuaan Coraline joutuu rinnakkaismaailmaan, joka muistuttaa suuresti omaa kotia. Rinnakkaismaailman Toinen äiti ja isä huomioivat Coralinea huomattavasti enemmän kuin oikeat vanhemmat, ja haluaisivat hänen kovasti jäävän toiseen maailmaan - ja ommella Coralinen silmien tilalle napit, kuten kaikilla muilla toisen maailman asukkailla. Samaan aikaan Coralinen oikeat vanhemmat katoavat.
Synkästä fantasiasta huolimatta kyseessä on selvästi lasten/nuortenkirja. Kuitenkin sen kastin teoksia, joita myös aikuinen voi hyvillä mielin lukea. Lapsihahmot nimittäin ovat usein aika vaikeita kirjoitettavia: liian realistinen (etenkin alle esiteini-ikäinen) lapsi alkaa herkästi ärsyttämään, mutta on myös varottava, ettei hahmosta tule kutistettua aikuista. Coraline on onneksi kirjoitettu hyvin: nimikkohenkilö on selvästi lapsi, kun tarkastelee prioriteetteja ja ajatuksenjuoksua, mutta hyvin fiksu lapsi. Hän selvittää lähes kaikki tielle heitetyt haasteet itse. Rinnakkaismaailmassa Coralinen mukana pyöriskelevä ja puhumaan kykenevä kulkukissa on ylimielisyydessään ja sarkastisuudessaan myös harvinaisen viihdyttävä.
Gaiman onnistuu loistavasti tunnelman luomisessa ja hallitsee lisäksi hyvin aiemmin mainitun lapsen näkökulmasta kirjoittamisen. Jonesin perheen naapurit ovat ilman rinnakkaismaailmaakin huvittavan absurdeja, meininki koko ajan pikkuisen vinossa ja aavistuksen karmivaa, mutta kuitenkin kepeää. Toinen äiti onnistui herättämään jonkin verran myös inhoväristyksiä ja etenkin loppupuolella on muutamia hetkiä, joiden aikana ymmärsin paremmin kuin hyvin, miksi elokuvaversio tehtiin animaationa live actionin sijaan.
Välissä olen kuitenkin ehtinyt kävellä sen verran, että sain kuunneltua loppuun erään kiitellyn nuortenkirjan.
Neil Gaiman: Coraline (2002)
3h 36min
Onnistuin valikoimaan version, jossa tarinan lukee ääneen kirjailija itse. Ja se oli hyvä valinta, Gaimania on ihana kuunnella. Ja Coralinen perusteella tein päätöksen lukea lisää hänen kirjojaan (Twitter-dashilla on kummitellut ties kuinka pitkään Good Omens -hehkutus, joten sitä on varmaan pakko vilkaista). Monet ovat varmasti nähneet kirjaan perustuvan stop motion -elokuvan (jonka ohjasi Henry Selick, jonka työtä on myös Painajainen ennen joulua), vaikka kirjaa eivät olisi lukeneet. Leffa on minulta vielä näkemättä, mutta kirjan jälkeen katsoisin sen mielelläni.
Coraline Jones on muuttanut vanhaan taloon vanhempiensa kanssa. Naapurissa asuvat kummallinen hiiriä sirkukseen kouluttava mies sekä kaksi eläköitynyttä näyttelijätärtä, joista kukaan ei muista hänen nimeään oikein. Vanhempien huomio on aivan muualla ja Coraline tuntee olonsa tylsistyneeksi ja yksinäiseksi. Talosta löytyy ovi, josta kuljettuaan Coraline joutuu rinnakkaismaailmaan, joka muistuttaa suuresti omaa kotia. Rinnakkaismaailman Toinen äiti ja isä huomioivat Coralinea huomattavasti enemmän kuin oikeat vanhemmat, ja haluaisivat hänen kovasti jäävän toiseen maailmaan - ja ommella Coralinen silmien tilalle napit, kuten kaikilla muilla toisen maailman asukkailla. Samaan aikaan Coralinen oikeat vanhemmat katoavat.
Synkästä fantasiasta huolimatta kyseessä on selvästi lasten/nuortenkirja. Kuitenkin sen kastin teoksia, joita myös aikuinen voi hyvillä mielin lukea. Lapsihahmot nimittäin ovat usein aika vaikeita kirjoitettavia: liian realistinen (etenkin alle esiteini-ikäinen) lapsi alkaa herkästi ärsyttämään, mutta on myös varottava, ettei hahmosta tule kutistettua aikuista. Coraline on onneksi kirjoitettu hyvin: nimikkohenkilö on selvästi lapsi, kun tarkastelee prioriteetteja ja ajatuksenjuoksua, mutta hyvin fiksu lapsi. Hän selvittää lähes kaikki tielle heitetyt haasteet itse. Rinnakkaismaailmassa Coralinen mukana pyöriskelevä ja puhumaan kykenevä kulkukissa on ylimielisyydessään ja sarkastisuudessaan myös harvinaisen viihdyttävä.
Gaiman onnistuu loistavasti tunnelman luomisessa ja hallitsee lisäksi hyvin aiemmin mainitun lapsen näkökulmasta kirjoittamisen. Jonesin perheen naapurit ovat ilman rinnakkaismaailmaakin huvittavan absurdeja, meininki koko ajan pikkuisen vinossa ja aavistuksen karmivaa, mutta kuitenkin kepeää. Toinen äiti onnistui herättämään jonkin verran myös inhoväristyksiä ja etenkin loppupuolella on muutamia hetkiä, joiden aikana ymmärsin paremmin kuin hyvin, miksi elokuvaversio tehtiin animaationa live actionin sijaan.
Ei kommentteja:
Jos on sanomista, sano asiallisesti.