Mitä vihaan kirjoissa

Oi ihanaa. Löysin #keskenluovuttajat -tagin Twitteristä. Viimein kohtalotovereita, jotka myös jättävät kirjoja kesken.

Aina välillä nimittäin hävettää kyvyttömyyteni lukea aloitettuja kirjoja loppuun. Olen aina ollut todella valikoiva sen suhteen, mitä luen, ja mitä vanhemmaksi tässä rypistyn, niin sitä enemmän tämä piirre tuntuu saavan valtaa. Milloinkohan viimeksi luin oikeasti jonkun kirjan loppuun? Siis sellaisen, jota en jo aiemmin ollut lukenut. Sitä en keksi, mutta sen sijaan keksin heti monta kirjaa, jotka jätin kesken tai jotka ovat tällä hetkellä kesken ja joita saatan joskus jatkaa.

Keskenluovuttajat-kerhon innoittamana voisin mainita pari asiaa, jotka aivan varmasti saavat aikaan sen, että kirja jää osaltani kesken.


Liika kuvailu

Oma syntini kirjoittajana on ajoittain turhan tiivis ilmaisu. Kaunokirjallinen tyylini sopisi muutaman ihmisen mukaan dekkareihin, koska kirjoitan niin lyhyesti. Kun vilkaisen tarinoideni lukujen sanamääriä, ajoittain hävettää, kun en ole päässyt edes kahteen tonniin. Olen aika varma, että tekstini lyhyys johtuu juuri tästä suuresta vihastani liiallista kuvailua kohtaan.

Tämä on se syy, miksi lukiossa jätin Amerikan Psykon kesken ja miksi en varmasti koskaan tule tarttumaan Sormusten Herroihin. Ja miksi ylipäätään fantasia on minulle omalla tavallaan tuskallinen genre lukea, vaikka siitä kovasti pidänkin. Amerikan Psykosta pidin muuten todella paljon ja tiedostin kyllä kirjan satiirisen otteen, mutta oikeasti, kun päähenkilö käyttää kokonaisen luvun siihen, että kuvailee omaa asuntoaan, lähtee teos takaisin kirjastoon. Maisemakuvaus on mielessäni melkein kidutusmuoto.

Joo, tiedetään, kuvailua on pakko olla. On hyvä olla jokin käsitys paikasta, tilanteesta, hahmojen ulkonäöstä. Mutta niihin ei tarvitse käyttää puolta romaania! Tämä on etenkin fantasiakirjallisuuden ongelma, kun kaikki on selitettävä niin maan perusteellisesti, jotta lukija voi olla kärryillä maailman toiminnasta. Ikävä kyllä tämä usein isketään kaikki samaan pakettiin jonnekin kirjan alkupuolelle, mikä tekee lukemisesta tuskaa. Ja en henkilökohtaisesti pidä siitä, että esim. hahmojen ulkonäköä kuvaillaan liikaa. Jos olen jo muodostanut jonkinlaisen kuvan mielessäni, niin siihen ei kaivata kirjailijan ylenpalttisia selityksiä pilaamaan sitä. Tulee sellainen olo, että lukijan mielikuvitukseen ei luoteta.


(Väärällä tavalla) Ärsyttävät henkilöt

Jossain aina ohjeistetaan, että tarinan henkilön tulee olla samaistuttava. On kirjoitettava samaistuttavasta hahmosta. Ovatko omani sellaisia? Yhdessä tarinassani on kaksi protagonistia, joista toinen on psykopaatti. Jos samaistun häneen, olen luultavasti kirjoittanut hänet väärin.

Jep, helppoa on lukea, jos jotenkin pystyy samaistumaan hahmoon. Siksi vähän harmittaakin, että tällaiset hahmot tuntuvat nykyään olevan harvassa. Usein yksi samaistumiskeino on ikä tai elämäntilanne, enkä todellakaan muista, milloin olisin  nähnyt minkään tarinan päähenkilönä parikymppisen opiskelijan. Aina kyseessä on vanhempi aikuinen tai sitten teini. Ja jos kyseessä olisikin omanikäiseni hahmo, on kyse fantasiateoksesta eikä tähän voi  muuten samaistua.

Ilman samaistumistakin pystyy nauttimaan hahmoista. Myönnän, useimmat suosikkihahmoni kaikissa fiktiivisissä teoksissa ovat olleet aivan kauheita ihmisiä. Rakastan sitä, kun voin kiljua sisäisesti (tai välillä ihan oikeasti) hahmolle: "vittu sä olet niin mulkku!" vaikka sattuisin tästä pitämään. On myös tapauksia, jolloin olen ihan oikeasti vihannut hahmoa, mutta en sillä tavalla, että se saisi lopettamaan lukemisen. Ärsyttävät hahmot voivat olla viihdyttäviä ja saavat jatkamaan lukemista, usein siinä toivossa, että karma iskee heihin ja kunnolla.

Mutta, sitten on näitä hahmoja, jotka ovat väärällä tavalla ärsyttäviä. Yritin joskus lukea Houkutusta, ja juuri tästä syystä se jäi kesken: ärsyttävä päähenkilö, johon ei voi samaistua ja joka ei herätä inhon tunnetta sillä tavalla, että se saisi kiinnostumaan. Näitä voi myös kutsua yksinkertaisimmin tylsiksi hahmoiksi.

Yksi keskeneräisten listallani olevista kirjoista on mutten Kevätuhrit (jonka hankin pääasiassa paniikissa varmistaakseni, ettei se ole liian samanlainen oman apokalypsitarinani kanssa). Keskeneräisten listalla se on siksi, että tällä hetkellä tarinassa on yksi hahmo, josta olen oikeasti kiinnostunut. Huvittavaa tästä tekee se, että kyseinen hahmo on tähän asti luetun perusteella yritetty rakentaa sellaiseksi, joka koettaisiin ärsyttävänä turhakkeena.


Disney-konflikti/kommunikaatiovirheet

Voisiko joku kertoa, miksi tätä käytetään edelleen juonen osana, tai vielä pahempaa, koko juonena?

Disney-konflikti eli se, että jätetään jotain kertomatta ja/tai valehdellaan, ja siitä seuraava tapahtumasarja. Siinä, koko juoni. EI.

Ei tällaista voi tapahtua oikeassa elämässä, eihän? Ainakin minun kokemukseni mukaan ihmiset oikeasti puhuvat keskenään ja kun niitä väärinkäsityksiä tapahtuu, niin ne puhutaan läpi eikä yritetä jotenkin väännellä asiaa paremmaksi (ja siinä samalla paskota kaikkea entistä pahemmin). Vaan ei. Tarinoiden henkilöt pimittävät oleellisia tietoja, latovat valheita valheen päälle ja sitten, kun viimein yrittävät - erittäin epäselvästi - selittää, niin toinen osapuoli ilmoittaa että ei, en muuten kuuntele, mitä sinulla on sanottavana.

Jos jokin on minusta laiskaa tarinankerrontaa, niin tämä. Voidaanko oikeasti tuhota tämä kaikesta fiktiosta?


Näitä varmaan olisi lisää, mutta näin yöllä mieleen ei tule enempää. Jos keksin, jatkan myöhemmin toisessa postauksessa.