Hyväuskoinen luki Teemestarin kirjaa

Ei, en vieläkään ole päätynyt takaisin Fifty Shadesin pariin. Sen sijaan yritin tähän väliin lukea jotain oikeasti laadukasta kirjallisuutta.

Teemestarin kirja oli päätynyt omistukseeni viime joulun jälkeisen Adlibris-tilauksen kautta, valikoituneena sen perusteella, että olin kuullut myönteisiä kommentteja kirjoista. Aloitin joskus yhdellä bussimatkalla lukemaan ensimmäiset sivut, ja viikon sisään viimeistelin loppukirjan lennoilla Gdanskiin ja takaisin.

Tämä postaus sisältää: Spoilereita ja hyvin rankkaa yleistystä ja kärjistystä
Tämä postaus ei sisällä: Lainauksia tai yksittäisiä huomioita, koska en kirjoita tätä kirja toisessa käpälässä

Kirjan loppuun päästessäni fiilis oli aika lailla sama kuin pari kuukautta aiemmin, kun katsoin Zodiac -elokuvan. Olin aivan uskomattoman pettynyt. Erona tosin se, että Zodiacin kanssa pettymys oli helpompi sulattaa, koska kyseinen leffa perustui tositapahtumiin ja tarkemmin sanottuna edelleen selvittämättömään rikokseen ja sen tutkintaan. Täysin fiktiivisen tarinan kanssa tilanne on toinen.

Olo Teemestarin kirjan jälkeen oli seuraavanlainen: Anteeksi mitä helvettiä? Mua on huijattu. Ja: mitä nää arviot on? Luettiinko me sama kirja?

Piti oikein käydä katsomassa muiden kirjoittamia arvosteluja, etenkin myönteisiä (niitä kun oli enemmän). Halusin nähdä, mikä on se juttu, joka on saanut muut tästä kirjasta pitämään. Ei se tosin yllätys ollut, sillä olin vähän sitä aavistellut lukiessani: suomalaisia on helppo harhauttaa lyyrisellä kirjoitustyylillä, tai ainakin sillä saa näköjään anteeksi tarinan heikkoudet. Ei siinä, ymmärrän kyllä, että monet sellaisesta tykkäävät. Itse olen jossain määrin toista mieltä, minun on helpompi antaa heikompi kirjoittaminen anteeksi, jos itse tarina ja juoni ovat mielenkiintoisia. Vuosien fanfiction-lukukokemus lienee auttanut tässä.


Juonen ja asetelman voi lukea Wikipediastakin, mutta lyhyesti: Teemestarin kirja sijoittuu dystooppiseen maailmaan (vielä tarkemmin Pohjois-Suomeen), jossa maailmassa makea vesi on vähissä ja sen kulutusta säädellään diktatuurikeinoin. Päähenkilö - juuri täysi-ikäistynyt Noria - on teemestarin tytär ja itse myös teemestari, kunhan seremoniat on hoidettu ja valvovan äijänkäppyrän pakolliset seksistiset kommentit (nainen teemestarina, ennenkuulumatonta ja sopimatonta, hyi olkoon, kyllä te tiedätte) kuunneltu. Salaisia vesilähteitä, turhan virkaintoinen solttukomentaja ja sellaista mukavaa.

Kaikkein kiukkuisin osani haluaisi kysyä, että oliko koko kirjassa edes juonta, mutta oli siinä. Se vain oli turhan heikko. Keskusteluni kirjan kanssa meni suurin piirtein näin:


Minä: Hei, tätä alkua on nyt kuunneltu jo jonkun aikaa, voisinko mä saada vähän enemmän tietoa tästä maailmasta, mikä tää Uusi Quian niinkuin kokonaisuudessaan on ja näin...?
Kirja: Tässä, kuvaillaan yksityiskohtaisesti teeseremonia! Jee!
Minä, kirjan puolivälissä: Totanoin, tässä ei oo oikein vielä tapahtunut mitään, mikä saisi juonen kunnolla liikkeelle, voisko jotain...
Kirja: Siis häh? Eihän me nyt sellaista? No okei, ota tosta hahmokuolema, johon päähenkilö juuri ja juuri ehkä reagoi.
Minä, kun kirjasta on ehkä viidesosa jäljellä: Hei siis, onks tässä oikeesti mitään juonta vai keitelläänkö me vain teetä ja ootetaan, että vesi loppuu kesken?
Kirja: No okei, ota sitten vähän build-uppia ja mielenkiintoista suunnittelua... ihme ruikuttaja.
Minä: No niin, vihdoin! Nyt täällä viimein vois tapahtua jotain kiinnostavaa...
Kirja: Lol päähenkilö kuoli, loppu.
Minä: ... Ette oo tosissanne. Kirjan paras kohta on epilogi?


Äskeinen tiivisti suurimman osan, mutta jatketaan. Erityisesti tarinan ja myös worldbuildingin heikkous ärsyttävät, koska kyseessä on dystopia: tuntuu, että kirjailija on tarkoituksella halunnut jättää kaiken hämäräksi, mutta samalla maailmasta on vaikea saada kunnolla selvää. Niin missä nyt ollaan? Minne mennään? Mikä oli missä? Ehkä kyse on genren ennakko-odotuksista ja juuri siksi olin pettynyt, kun en saanut kunnollisia vastauksia. Haluan tietää maailman tilasta, perkele!

Edes se paljon kehuttu kieli ja tyyli eivät kerää minun silmissäni erityisen paljoa pisteitä. Virheetöntä, toki. Mutta Teemestarin kirjassa sorrutaan siihen, että on pyritty taiteelliseen ja syvällisen kuuloiseen ilmaisuun, jonka seurauksena tekstin luettavuus ja tarina kärsivät. Olen huomannut, että tämä on aika monen suomalaisen romaanin ongelma, mistähän lienee tullut. Oikeasti, keksikää hyviä juonia, ei me tarvita viittä peräkkäistä metaforaa siitä, miltä tuuli tuoksuu! Myönnän tosin olevani niitä ihmisiä, jotka muutenkin aina huutavat kirjoille, että menkää nyt helvetti asiaan. En voisi koskaan lukea Tolkienia.

Suurin syy pettymykselleni oli ehkä siinä, että olin kirjan kuvausta lukiessani innoissani sen ideasta. Tarina vain ei mennyt lainkaan sellaiseen suuntaan, johon olisin toivonut eikä missään vaiheessa keskitytty niihin aspekteihin, joita pidin mielenkiintoisina ja joista olisin halunnut lukea.

Jäi hieman sellainen tunne, että olen ollut tämän postauksen aikana hyvin epäreilu lukemaani kirjaa kohtaan, sillä se ei todellakaan ollut huono. Muuten vain sellainen, josta en pitänyt. Ja joka aiheutti uskomattoman suuren pettymyksen.