Ulinaa ja sipsejä, sipsiulinaa?

Viimeisin lukukokemukseni alkoi impulsiivisemmin kuin mikään vähään aikaan. Hyvät enteet oli viimeistelty, mitä seuraavaksi? Selasin storytelin listaa kirjoista, jotka olin tallentanut kuunneltavaksi (niitä on paljon, listaa voisi siivota). Painoin yhtä arvostelumenestystä, josta olin kuullut mainittavan moneen kertaan, vilkaisin kestoa - tarpeeksi lyhyt, hyvä - ja painoin kuuntele-nappia. Nyt et jahkaile, vaan aloitat.

Aloitin, ja kuuntelin kiltisti loppuun asti. Sekä puhelimella että myöhemmin myös pöytäkoneella, kun keksin, että Storytelin saa asennettua myös sille. 

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018)

6h 16min

Helmet-haaste:
3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue
4. Kirjailijan ainoa teos
5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi
36. Kirjassa ollaan yksin

Miten sopivaa, että kun Hyviä Enteitä ei sopinut oikein mihinkään Helmet-kategoriaan, niin tämän kanssa saatoin jopa jättää joitain pois.

Päähenkilöllämme ei mene hyvin. Rahat on loppu, työ pitäisi löytää, kun freelancer-toimittajuudella ei elä, poikaystävä lähti. Pitäisi löytää uusi. Sipsit ovat elämä. 2000 euron opintolainan nostaminen New Yorkin matkaa varten kyseenalainen päätös. Erosta on melkein vuosi ja silti angstituttaa.

Ymmärrän hartaan suhtautumisen sipseihin. Sen sijaan dippinipotusta en jaa. Ymmärrän työnhaun kanssa kamppailun, vaikka se on toistaiseksi omalla kohdallani rajoittunut vain kesätöiden hakuun ja kammoan sitä, kun joudun itse epäilemättä joskus kokemaan saman. Siihen pitkälti loppuvat asiat, joihin pystyin samaistumaan päähenkilön kanssa. Olen hieman yli kymmenen vuotta häntä nuorempi, mutta kaikki tuskin selittyy silläkään, olemmehan sentään molemmat kaupunkisinkkuja... joilla on taipumus toiminnan sijaan ulista. 

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kertoo episodimaisesti päähenkilön arjesta, alkaen suhteesta uuteen poikaystävään ja eron jälkeen keskittyen seuraavaan vuoteen. Eroangstaaminen kävi jo alkuvaiheessa hermoilleni ja entistä enemmän alkoi ärsyttää, kun oikein korostettiin, että siitä oli jo melkein vuosi. Yritä nyt edes päästä yli, nainen, äläkä kitise! Koin myös pakottavan tarpeen löytää uusi mies vieraannuttavaksi. Sekä sen, että päähenkilö on jokseenkin mulkvisti äidilleen, joka ei sitä ansaitse. Miten tämän naisen kaverit oikein jaksavat häntä (loppupuolella luojan kiitos hän sentään muistaa olla näistä kiitollinen)?

Vilkaisin jo lukiessani Goodreadsin arvioita, jotka näyttivät sopivan kahteen kategoriaan: niihin, jotka löysivät kirjasta vahvan samaistumispohjan, ja sitten ne minun kanssani samaa mieltä olleet, joihin päähenkilön negatiivisuus ja passiivisuus eivät uponneet. Ulina ja muu slice-of-life -tavara olisivat voineet toimia, jos kirja olisi ollut edes hauska. Ei ollut. Toistuvat vitsit sipseistä ja muista jäivät latteiksi.

Todetaan nyt kuitenkin, ettei lukukokemus nyt täyspaska kuitenkaan ollut, enkä tätä kirjaa vihaa. Kirjoitustyyli on mukavan napakka ja teos on ihanan lyhyt. En vain tule varmasti lukemaan sitä uudelleen.