Pasifistilegioona vaelluksella
Alkuvuosi on aina kiireinen. Niin kiireinen, ettei tammikuussa saa aikaiseksi luettua yhtään mitään. Aloitin kaksi kirjaa, kumpaakaan en ole saanut lähellekään loppua. Sen lisäksi on melkoinen määrä muuta luettavaa, kun pitäisi vääntää kandia. Lisätään nyt vielä se kesätyönhakutuska siihen kaveriksi vielä. Että tota joo.
Eilen istuin kuitenkin vajaat neljä tuntia junassa, ja luin yhden pienoisromaanin kokonaisuudessaan matkojen aikana.
Ursula K. Le Guin: Haikaran silmä (1978)
171 s.
Helmet-haaste:
24. Sokkona hyllystä valittu kirja
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
Kyseinen teos olisi voinut varmaan sopia moneen muuhunkin kohtaan listalla, jos olisin jaksanut vaivautua tutkimaan, mutta haluan vielä tässä vaiheessa pitää yllä heikkoa toivoa, että luen tänä vuonna sen verran kirjoja, että lista täyttyy vielä lisää muilla kirjoilla. Sokkona valitseminen on myös ehkä vähän venytetty, sillä valitsin sokkona rivistä, jonka tiesin sisältävän Le Guinia, mutta tarpeeksi lähellä. Le Guin tuskin kirjailijana esittelyjä kaipaa, mutta ainuttakaan hänen kirjaansa en ollut aikaisemmin lukenut, rakkaan ystäväni suosituksista huolimatta (nyt huomaan, mistä hän on omat kirjoitusvaikutteensa ottanut). Yksi monista aukoista sivistyksessäni lienee paikattu.
Haikaran silmä sijoittuu aikaan, jolloin avaruusmatkailu on keksitty ja elinkelpoinen planeetta muualta löydetty, mutta oikeastaan mitään muuta scifiä tarinassa ei ole. Ei modernia teknologiaa, lähimmäksi pääsevät kirjoitusajalle modernit aseet. Kyseisellä Victorian planeetalla elää kaksi erilaista yhteiskuntaryhmää: ensin paikalle karkoitetut rikolliset, jotka ovat perustaneet tiukasti hallitun - ja seksistisen - kaupungin, sekä perässä tulleet pasifistit, jotka asuttavat hökkelikylää. Viimeksi mainitun asukkaat ovat kartoittaneet erämaata ja harkitsevat uuden siirtokunnan perustamista, mihin kaupungin hallitsijat eivät suostu. Pitkälti, koska heikommassa asemassa olevien pompottaminen on ilmeisesti kivaa. Konflikti lähtee muhimaan, kun kumpikaan osapuoli ei suostu joustamaan, ja mielenkiintoisesti vastakkain asettuvat väkivaltaan turvautuva joukko sekä kansa, jolle väkivaltainen vastarinta on täysin vieras käsite.
Jos tästä tehtäisiin elokuva, se olisi ehkä n. 90 minuuttia pitkä, ja 15 minuuttia ajasta kuluisi maisemapornoon. En ole koskaan pitänyt siitä, mutta Le Guinin kerronta on sen verran hyvää, että teksti ei ehdi mennä niin raskaaksi, että luovuttaisin. Ehdottomasti vaikuttunein olen maailmanrakennuksen tasosta. Monet hahmot eivät välillä tunnu lainkaan ihmismäisiltä. Ei ole tarkoituskaan. Kyseessä on siirtokunta, jonka asukkaat ovat syntyneet vieraalla planeetalla, ilman maapallon konteksteja ja ajatusmalleja, joten yhtäkkiä näiden ajattelussa on järkeä. Ei niistä hahmoista myöskään kauheasti enempää, näkökulmahahmoja on muutamia, eikä tarinan lyhyyden vuoksi heihin pääse kauhean hyvin tutustumaan, mutta ainakin jokainen on kirjoitettu sen verran hyvin, että heidän hyvinvoinnistaan on mahdollista välittää.
Lukiessa tuli fiilis, että en lukenut parasta mahdollista Le Guiniä, mikä on varsin lupaavaa.
Eilen istuin kuitenkin vajaat neljä tuntia junassa, ja luin yhden pienoisromaanin kokonaisuudessaan matkojen aikana.
Ursula K. Le Guin: Haikaran silmä (1978)
171 s.
Helmet-haaste:
24. Sokkona hyllystä valittu kirja
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
Kyseinen teos olisi voinut varmaan sopia moneen muuhunkin kohtaan listalla, jos olisin jaksanut vaivautua tutkimaan, mutta haluan vielä tässä vaiheessa pitää yllä heikkoa toivoa, että luen tänä vuonna sen verran kirjoja, että lista täyttyy vielä lisää muilla kirjoilla. Sokkona valitseminen on myös ehkä vähän venytetty, sillä valitsin sokkona rivistä, jonka tiesin sisältävän Le Guinia, mutta tarpeeksi lähellä. Le Guin tuskin kirjailijana esittelyjä kaipaa, mutta ainuttakaan hänen kirjaansa en ollut aikaisemmin lukenut, rakkaan ystäväni suosituksista huolimatta (nyt huomaan, mistä hän on omat kirjoitusvaikutteensa ottanut). Yksi monista aukoista sivistyksessäni lienee paikattu.
Haikaran silmä sijoittuu aikaan, jolloin avaruusmatkailu on keksitty ja elinkelpoinen planeetta muualta löydetty, mutta oikeastaan mitään muuta scifiä tarinassa ei ole. Ei modernia teknologiaa, lähimmäksi pääsevät kirjoitusajalle modernit aseet. Kyseisellä Victorian planeetalla elää kaksi erilaista yhteiskuntaryhmää: ensin paikalle karkoitetut rikolliset, jotka ovat perustaneet tiukasti hallitun - ja seksistisen - kaupungin, sekä perässä tulleet pasifistit, jotka asuttavat hökkelikylää. Viimeksi mainitun asukkaat ovat kartoittaneet erämaata ja harkitsevat uuden siirtokunnan perustamista, mihin kaupungin hallitsijat eivät suostu. Pitkälti, koska heikommassa asemassa olevien pompottaminen on ilmeisesti kivaa. Konflikti lähtee muhimaan, kun kumpikaan osapuoli ei suostu joustamaan, ja mielenkiintoisesti vastakkain asettuvat väkivaltaan turvautuva joukko sekä kansa, jolle väkivaltainen vastarinta on täysin vieras käsite.
Jos tästä tehtäisiin elokuva, se olisi ehkä n. 90 minuuttia pitkä, ja 15 minuuttia ajasta kuluisi maisemapornoon. En ole koskaan pitänyt siitä, mutta Le Guinin kerronta on sen verran hyvää, että teksti ei ehdi mennä niin raskaaksi, että luovuttaisin. Ehdottomasti vaikuttunein olen maailmanrakennuksen tasosta. Monet hahmot eivät välillä tunnu lainkaan ihmismäisiltä. Ei ole tarkoituskaan. Kyseessä on siirtokunta, jonka asukkaat ovat syntyneet vieraalla planeetalla, ilman maapallon konteksteja ja ajatusmalleja, joten yhtäkkiä näiden ajattelussa on järkeä. Ei niistä hahmoista myöskään kauheasti enempää, näkökulmahahmoja on muutamia, eikä tarinan lyhyyden vuoksi heihin pääse kauhean hyvin tutustumaan, mutta ainakin jokainen on kirjoitettu sen verran hyvin, että heidän hyvinvoinnistaan on mahdollista välittää.
Lukiessa tuli fiilis, että en lukenut parasta mahdollista Le Guiniä, mikä on varsin lupaavaa.
Ei kommentteja:
Jos on sanomista, sano asiallisesti.